Onnellisuus on menestymisen korkein muoto

En saanut viime yönä unta ennen kahta, koska mietin yhtä lehtijuttua. Olin aikaisemmin illalla lukenut tämän onnellisuustutkijasta tehdyn haastattelun ja se todella pysäytti. Jutun teemat nimittäin osuvat justiinsa kohdalleen omien pohdintojen kanssa.



Menestyminen tarkoittaa minulle sitä, että olen onnistunut saamaan juuri sen, mitä olen halunnut saavuttaa. Verbikin siitä jo vihjaa: kun onnistuu, tulee onnelliseksi.

Salaisuus on tässä kohtaa kuitenkin vasta puoliksi paljastettu. Vielä pitää nimittäin tajuta kysyä itseltään, mitä se jokin on, mitä haluaa saavuttaa. Mikä on tavoittelemisen ja onnistumisen arvoista?

Aloitin pohtimisen mielestäni helposta päästä kelailemalla, mikä minut tekee omassa arjessani itsekkäästi onnelliseksi? 

No ainakin hyvän sarjan katsominen, kirjan lukeminen, karkkipussi ja pullo skumppaa.

Paitsi että eivät tee. Hyvän Netflix-sarjan katsominen tuntuu supermahtavalta. Se on heittäytymistä ihanan välinpitämättömyyden tilaan. Tilaan, jossa tuntee itsensä kevyeksi, ja hetkeen, jossa arjen täysinäiset työpäivät häviävät savuna horisonttiin. Hyvää tarinaa seuratessa olen vapaa. Mutta totta puhuen ei yhdenkään Narcosin, Sporanosin tai The Crownin jakson katsominen tee minusta onnellista.

Sama koskee karkkipussin tyhjentämistä ja jääkylmää skumppaa. Törkeän kivoja juttuja jotka rentouttavat ja tuntuvat hauskoilta, mutta eivät ne lisää onnellisuuttani pätkän vertaa. 

Tuossa Hesarin jutussa puhuttiin juuri tästä dilemmasta. Se, että asia tuntuu kivalta, ei riitä tuomaan elämään mielekkyyttä. Me haluamme myös tehdä asioita ja saavuttaa päämääriä.

”Jotta elämässä olisi jotain mieltä tai tarkoitusta, täytyy tavoitella ja toteuttaa asioita, jotka ovat muulla tavalla arvokkaita: esimerkiksi luoda jotain kaunista, edistää oikeudenmukaisuutta, keksiä jotain hyödyllistä tai leikkiä lasten kanssa. Jos tällaisessa hankkeessa onnistuu, usein sivutuotteena on onnellisuutta ja mielihyvää.”

Sopranosin tekijät - ne, ketkä vielä ovat tekijäkaartista elossa - ovat varmasti kokeneet itsensä tuon työprojektin tiimoilta onnellisiksi. He tekivät televisiosarjojen historiaa. Heillä oli saletisti töissä myös kivaa ja tuntui varmasti pirun mielekkäältä, kun niin moni ihminen itseni mukaanlukien halusi viettää arjessaan vapaan hetken katsomalla heidän rakentamaansa tarinaa.

Minä itse taas rakastan kirjoittamista. Jos pelkkä kirjoittaminen tekisi minut onnelliseksi, kirjoittaisin vain tekstiä ja sulkisin sen salaiseen dropbox-kansioon ja olisin siitä onnellinen. Mutta kun en ole. 

Kirjojen kirjoittamisen perimmäinen mielihyvän tunne tulee minulle siitä, kun muut lukevat sen, mitä olen ajatellut, kirjoittanut ja uudelleenmuotoillut, ja he saavat lukemastaan jotain. Vinkin vaellusreitille Pohjois-Islantiin, ajatuksen uudesta ammatista tai rohkeuden yhdistää lämpimään riisipuuroon sisäelinmakkaraa. Ei minun tarvitse saavuttaa Finlandiaa (vaikka oishan se kiva)  tai muttaa miljoonan ihmisen elämää (en vastustelisi sitäkään) tullakseni onnelliseksi. Ihan tällaiset tavalliset sosiaalisen median kautta tulleet viestit saavat minun kokemaan järkyttävän isoa mielihyvää kirjoittamisestani. Olen poistanut viesteistä osia, jotta niiden lähettäjiä ei voi tunnistaa:




Jokainen kiitos ja jaettu kokemus on minulle todella arvokas, ja ne tuovat mukanaan ison onnellisuuden tunteen. Sillä on tosiaankin väliä minulle, kun sillä on väliä jollekin toiselle. 

Jotta joku asia voi tehdä onnelliseksi, siitä pitää siis kaivaa esiin merkityksellisyys. Kun tavoittelee jotain asiaa, joka oman tekemisen riemun lisäksi antaa jotain myös muille, voi tulla onnelliseksi. 

Tämä seuraava havainto iski lujasti tietoisuuteen lukiessani tuota linkkaamaani Hesarin juttua. Kun jokaisen tylsältäkin tuntuvan rutiinin miettii siten, että siitä on iloa ja hyötyä jollekin, ihan tavallisesta arjesta tulee merkityksellistä ja onnellista. Parhaimmillaan rutiineista tulee rituaaleja.

En ole ihan varma, missä vuodenvaihteen onnellisuushöyryissä nyt parhaillani piehtaroin, mutta tämä havaintohan tarkoittaa sitä, että roskien vieminenkin voi tehdä onnelliseksi. Lasten pukeminen talvivaatteisiin joka juuttaan päivä ja pahimmassa tapauksessa monta kertaa päivässä, voi tehdä onnelliseksi. Ruokakaupassakäynti samoin. 

Kyllähän minä vaan silti edelleen enemmän nautin kirjoittamisesta kuin tiskaamisesta, vaikka tiskaamisestakin voi ajatella samalla tavalla merkityksellisenä hommana kuin kirjoittamista. Mutta pientä helpotusta ja onnea arjen rutiineihin ja siihen pian päälle vyöryvään to do -listojen suorittamiseen saa siitä, kun miettii omaa arkeaan merkityksellisyyden kautta. Prismassa käynti on merkittävää! Ja vessan peseminen! Pyykinpesu! Alv-ilmoituksen täyttäminen. Ou-jee! On merkityksellistä maksaa veroja.

Noin.

Nyt minun pitäisi vaan pystyä pitämään tämä ajatusmalli aktiivisena, eikä vaipua siihen "ainako mun täytyy", "koskaan en ehdi kuitenkaan", "voi perse taas ollaan tässä samassa hikisessä tilanteessa" -ärsyyntymiseen. Lupaan ainakin yrittää.


Eihän kalastajaakaan tee onnelliseksi se kala (fisun kun voisi ostaa kaupastakin), vaan kalassaolo ja se, mitä pyydetyllä kalalla voi myöhemmin tehdä.