Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä...

Islannin Länsivuonot purjeveneellä

12.12.18 Satu Kommentteja: 2

Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä reissuilta ja hetkistä. Voi minkä ihanan miniseikkailun sainkaan kokea kahvin valmistumista odotellessa. Pidempi kokoamajuttu tämän vuoden iloisista kohokohdista on tuloillaan, mutta nyt minun pakko kertoa tämä parhaista parhaimman seikkailun paras hetki. Islannin Länsivuonot purjeveneellä.



Olimme mielettömän onnekkaita, kun Islannin Länsivuonoilla asuva mieheni tuttava pyysi meitä perheensä ja muutaman kaverinsa kanssa viikoksi purjehtimaan Hornstrandirin luonnonsuojelualueelle, Islannin perähikiän kaukaisimpaan paikkaan. Kun karttaa katsoo, alueen löytää etsiessään kaukaisimman sarven Luoteis-Islannin karuilla vuonoilla.

En ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut, saati ollut yötä veneessä, joka on perusviikkaria tai siljaa pienempi. Enhän minä meinannut edes uskaltaa kiivetä sinne purjeveneeseen, jonne piti laskuveden takia laskeutua useamman metrin matka sataman laiturilta. Se oli niin uutta ja niin ihanaa! Meillä oli laivalla mukana kolme lasta, joista nuorin vasta ihan pieni vauva.

Kirjoitin matkasta oman jutun aikaisemmin keväällä: Aurora Arktika - Meriseikkailu Islannissa


Tuon seikkailun kohokohta oli eräänlainen simpukkasafari. Keräsimme kädet jäässä lumisateessa ja kovassa tuulessa sinisimpukoita rannalta, jonne laskuvesi oli ne jättänyt meitä varten poimittavaksi. 

Olimme jättäneet purjeveneen (ja kapteenin) vuonoon odottamaan ja matkustaneet rannalle kumiveneellä.Simpukat kolahtelivat jäiseen ämpäriin, lumihiutaleet pistelivät kasvoja ja vedenkestävien kenkien alla ratisi merilevän päälle muodostunut ohut jääkerros. Meri oli kylmä ja ilma vieläkin kylmempi. Koko ympäristö huokui rajuutta.




Missään ei näkynyt ketään. Ei rakennuksia, ei teitä ei edes polkuja. Yhden napaketun huomasin, ja senkin kaukaa. Punertavanmusta purjevene keinui meressä kaukana meistä. Silti siellä oli ihan valtavan paljon kaikkea. Kuten ne simpukat. Ja meri ja isot jäätikön aikanaan huipuilta litistämät vuoret. Maisema, joka olisi kirkkaalla säällä näkynyt kymmenien  kilometrien päähän. Nyt lumisade oli kuin vesivärityön päälle levitetty ohut vesikerros, joka teki maiseman elementit utuisiksi ja sekoitti ne toisiinsa. Näytti ihan unelta. Ja unelmalta.

Jos pieni kiroilu sallitaan tehostekeinona niin sanoisin, että oli pirullisen kylmää, mutta saatanallisen kaunista.


Näin jälkikäteen ajatellen luulen, että tilanteen upeus kumpusi vapauden ja rajoitusten ristiriidasta. Olimme täysin sään, sen  pikkuruisen kumiveneen ja pelastusliivien armoilla. Samaan aikaan olimme ihan käsittämättömän vapaita tekemään ja olemaan ihan mitä vain, koska ympärillä ei ollut ketään muita eikä mitään häiriötekijöitä. Pelkästään iso epäselvä maisema ja me siellä keräämässä niitä simpukoita.

2 kommenttia:


  1. Rakastan sun tapaa kirjoittaa. Niin upeaa kuin olisin itsekin ollut niissä maisemissa. Olis ihanaa kun kirjoittaisit jonkun fiktiivisen romaanin, joka sijoittuu Islantiin. ❤️ Olisi varmasti upea teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuh, no tää nyt oli ihan mahtava kommentti. Kiitos <3 <3 <3
      Musta olisi ihanaa yrittää kokeilla kirjoittaa fiktiota; toivon että siihen järjestyisi aikaa lähitulevaisuudessa. Iso kiitos kannustuksesta!

      Poista

Mitä tuumaat?