Muistotreeneissä surua ja hikeä

Meillä oli tänään crossfit-salilla hieman erilaiset harjoitukset. Päivän kaikki treenit oli omistettu itsemurhan tehneen nuoren miehen muistolle. Hänen puolisonsa työskentelee tällä samalla salilla valmentajana, ja siksi salilla oltiin päätetty, että tänään hautajaispäivänä työpaikka osallistuu muistopäivään pitämällä tämän kuolleen miehen nimelle omistetut treenit.


Treenit oli rakennettu hautajaispäivästä ja vainajan iästä. Ensin tehtiin painonnostotangolla erilaisia liikkeitä ensin 8, sitten 11, 20 ja 18 toistoa. Tänään on 8.11.2018. Sen jälkeen  pyöräiltiin 35 kaloria (mies kuoli 35-vuotiaana), tehtiin voimisteluliikkeitä sarja 8-11-20-18 ja juostiin 35 kaloria.

Treenien ajan soitettiin täysillä islantilaista räppiä ja 80-luvun poppia.

Järkytyin nuoren miehen kuolemasta, hän oli etäisesti tuttu. Miehen puoliso on vetänyt minulle monet treenit. Heillä on kaksi pientä lastakin, joita näin salilla usein. Vaikka en tuntenut läheisesti, tällainen pysäyttää silti ja tuntuu surulliselta. Kuinka pienestä se onkaan kiinni, että ensin on ja sitten ei enää olekaan.

Omaa suruani ei voi tietenkään mitenkään verrata omaisten ja läheisten suruun. Se on erilaista, hukuttavaa surua, joka painaa ja jonka sulautuminen arkeen vie aikaa. Kaltaiselleni ulkopuoliselle suru on tunne, joka tulee mutta menee nopeasti ohi. Mutta surua yhtä kaikki.

Ajatukseni muistotreeneistä olivat aluksi ristiriitaiset. Täällä me hikoillaan tankojen kanssa ja liikutaan kelloa vastaan ja heitetään yläfemmoja samalla kun omaiset valmistautuvat hautajaisiin. Se tuntui aluksi jopa vähän rienaukselta. Että onko tämmöinen nyt ylipäätään edes sopivaa?

Mutta sitten lopetin sen ajatuskulun siihen ja nipistin itseni pysähtymään ja ajattelemaan. Kuka sitä on määrittelemään, millainen muistotilaisuuden kuuluu olla ollakseen oikeanlainen? Kun on jonkun ihmisen kanssa joku pieni yhteinen tekijä ja se toinen ihminen poistuu, niin onko se muka rienausta tehdä joku vainajan tai omaisten toivoma asia sen toisen ihmisen muistolle? Ei tietenkään! Muistotreenit olivat ihan hirvittävän hyvä idea, ja vaikka ennen niitä itkettikin koko tilanne, jälkeenpäin olo tuntui paremmalta. 

Kuolema tulee tutuksi jokaisen elämässä eikä suru poistu sillä, että asiasta ei puhuta tai sitä ei käsitellä mitenkään. Kamalampaa se varmasti olisi ollut vainajan lähipiirille, että kukaan työpaikalla ei olisi sanonut mitään, asiakkaille ei oltaisi kerrottu mitään ja kaikki näyttäisi jatkuvan aivan kuten ennenkin, vaikka niin ei olekaan ja monen ihmisen elämä on nyrjähtänyt hetkeksi sijoiltaan.

Oli yleisesti ottaen lohduttavaa katsella niitä noin 120 ihmistä, jotka tänään keskipäivän tunneilla olivat treenaamassa ja kuuntelemassa treenien syytä. Aika moni pyyhki silmäkulmiaan myös ennen treenejä ja jopa vielä tavallista enemmän ihmiset auttoivat tosiaan painojen siivoamisessa.

Olen iloinen, että menin. 

Tunnisteet: ,