Liikuntaharrastukseni lyhyt historia

Liikuntaharrastukseni lyhyt historia, eli näin en tule hulluksi.

Hups, Fit-lehti halusi tehdä haastattelun liikuntaharrastuksistani. Kivaa! Juttu löytyy lehden uusimmasta numerosta. Muutaman kohdan jutun sisällöstä voin kai kuitenkin paljastaa jo tässä, koska aihe on poltellut jo jonkun aikaa. Minulle itselleni suhtautuminen liikuntaan nimittäin kertoo niin paljon minusta itsestäni ja luonteeni vänkyröistä. Tämä blogijuttu onkin henkilökohtaisin aikoihin.


En urheillut lainkaan ennen lukioita. Peruskoulun liikuntatunnit olivat ikäviä kokemuksia. Kouluhiihtämisestä on mieleen jäänyt se, että aina piti antaa latua nopeammille - eli about ihan jokaiselle. Lumien lähdettyä siirryttiin yleisurheilun pariin. Kun tarpeeksi monta tuntia yrittää oppia hyppimään korkeutta ja aina pääsee ne hurjat 55 cm, ei kadonneen motivaation perään kannattanut pahemmin huudella. 

Ulkoilin kyllä poniharrastuksen kautta, mutta en hengästymiseen asti. Muistan kuinka yläasteella kaverini pyysi mukaan step-jumppatunnille. Meinasin pökrätä steppilaudan päälle jo alkulämmittelyssä; kuntoni oli tosi huono. Ja semmoiseksi se jäikin moneksi vuodeksi.


Lukiossa innostuin ensimmäistä kertaa lenkille ja salille. Huomasin, että kyllähän minä pystyn ja jaksan, kun vähän harjoittelen.  Jokaisen viikon jälkeen tulin vähän paremmaksi. Vuoden juoksuharrastuksen jälkeen juoksin yhden kerran puolimaratonin ja sen jälkeen lenkkeilyyn tulikin sitten 15 vuoden tauko. Tässä kohtaa voi jo huomata tietynlaisen kaavan: joko kunnolla tai sitten ei yhtään mitään.

Juoksun jälkeen innostuin siitä punttisalista. Siellä urheilu ei ollut kamalan kallista ja jokaisella paikkakunnalla oli useampi punttis, myös Forssassa. Muutin Helsinkiin ja treenasin Töölö Gymillä. Kävin salilla hengaamisen ohella koulua. Söin aamuisin mustikoita ja keittokinkkua, lounaaksi puuroa. Tosi terveeistä ja vaihtelevaa (no ei ihan). Homma nielaisi sisäänsä ja jotenkin päädyin kokeilemaan dieettejä, vartalonmaalausta ja fitnesskisoja. Se oli kaikkineen hyvin mielenkiintoinen jakso elämässä.

Sekin kausi sitten meni ohi ja jäi taakse. Kun ei ollut kaikki lasissa, oli tyhjä lasi. En osannut liikkua kaksi kertaa viikossa, koska olin tottunut liikkumaan kaksi kertaa päivässä. Niinpä liikunta jäi kokonaan moneksi vuodeksi. 


Aika selkeältähän se näyttää näin jälkeenpäin, että tätä omaa liikuntaelämää on jahdannut ääripäiden läsnäolo, se on ollut joko kaikki tai ei mitään. Se "ei mitään" ei ole tuntunut hyvälle, mutta kun kyllästyin himotreenaamiseen, en jaksanut motivoitua tekemään mitään.

No sitten loppui koulut ja tuli työelämä ja lapset ja niin edelleen. Liikkumattomuus ja se ettei jaksa, pysty tai kykene alkoi vaivata. Yritin motivoida itseäni lenkeille ja silloin tällöin jumppaan, mutta  aika vaikeaa se oli. Ajatus liikunnasta tuntui tahmealta, mutta oma liikkumattomuuskin ahdisti. Olin jumissa joka suunnalta. Rankka hikitreeni kiinnosti, mutta kerran viikossa kävelylle -rutiinista en pystynyt pitämään kiinni. 

Se on aika abusrdia, että haluaa olla Tuuli Matinsalo mutta ei jaksa lähteä kerran viikossa jumppatunnille. 


Sitten tutustuin mieheni siskon kautta crossfitiin.  "Se olisi laji, joka sopisi sinulle", hän sanoi. Kummallisen hyvin hän minut tunsi, sillä olin myyty. Takana on nyt neljä treenivuotta, eikä alkuinto ole laantunut minnekään. Käyn treeneissä neljä kertaa viikossa ja vielä kertaakaan ei ole tullut olo ”onks pakko, ei jaksais”. 

Luulen sen johtuvan siitä, että tässä lajissa menee kohdalleen juuri ne asiat, joita tarvitsen mukavalta tuntuvaan liikuntaharrastukseen. 

Voin olla se oman pääni sisäinen ”tuuli matinsalo” eli treenata tosi kovaa ja usein ja kehittyä jatkuvasti, mutta  treenata silti ihan maltillisesti ilman dieettikärvistelyjä tai kaiken vapaa-ajan uhrausta. Jokaisen treenikerran jälkeen tuntuu siltä, että kaikkeni annoin ja hyvin jaksoin. 

Crossfitissä treenit ovat joka kerta erilaisia. Olen joissain liikkeissä tosi hyvä ja joissain aivan aloittelija. Joka kerta oppii uutta ja huomaan kuukausi kerrallaan jaksavani taas pikkuisen paremmin. 


Tässä lajissa on helppo mitata tuloksia: toistoja, aikoja, painoja. Merkkaan kaikki suoritukset ylös, ja siksi näen vaikka eilisten treenien jälkeen, kuinka hyvin sama liike sujui kaksi vuotta sitten. Koska voin mittaamalla nähdä, että kehityn, motivaationi säilyy yllä ja jatkan harrastamista. 

Tämä mittaamisvimma voi kuulostaa jonkun mielestä jonkin sortin mielenhäiriöltä, mutta minulle se on vain väline innon ylläpitämiseen. Tunnen itseni ja liikuntahistoriani jo sen verran hyvin, että tiedän minun tarvitsevan sitä: kovia faktoja, että nyt meni paremmin kuin viimeksi, jaksoin juosta, käytin vähän painavampaa palloa, isompia käsipainoja, tehdä muutaman punnerruksen enemmän kuin vuosi sitten. 


Silti minun ei tarvitse kilpailla ketään muuta vastaan eikä uhrata harrastukselle tämän enempää aikaa.  Saan treeanata kimpassa muiden kanssa, mutta jokainen kuitenkin tekee vain omaa treeniään oman jaksamisen rajoissa. 


Olen tosiaankin löytänyt liikuntalajini ja kuten tuossa jutussakin mainitsin; olen tämän harrastuksen myötä mukavampi ja iloisempi ihminen ja viihdyn itseni kanssa paremmin. Ja minusta on ihan valtavan riemastuttavaa todeta itselleni (ja nyt tekin näette nämä) esimerkiksi seuraavaa: 

Olen melkein oppinut hyppäämään tuplanaruhyppyjä. Jee!
Staattisia leuanvetoja en vielä jaksa, mutta ehkä vuoden päästä.
Käsilläseisontapunnerrukset ovat kauempana kuin Uranus Auringosta, mutta kyllä minä vielä joku päivä.
Punnerruksia jaksan jo jalat suorina, jess!

Voimaa on tullut lisää neljässä vuodessa:

Maastaveto 105 kg (v. 2014: 77,5 kg )
Kyykky 82 kg (v. 2014: 75 kg)
Olkapääpunnerrus 38 kg (v. 2014: 32,5 kg)


Tämä on minun liikuntalajini: se motivoi, mutta ei kyllästytä. Saan tuntea tekeväni tosi paljon, vaikka tosiasiassa tämä vie viikostani matkoineen ja vaatteidenvaihtoineen vain kahdeksan tuntia. Saan olla muiden kanssa, mutta keskittyä kuitenkin tekemään yksin. Treeniseura on kaikkea mahdollista 18-vuotiaista atleeteista kuusikymppisiin varhaiseläkeläisiin.

Olen niin iloinen, että löysin vihdoin sen liikuntalajin, joka tuntuu kivalta sen itse tekemisen takia. En kuitenkaan meinaa missään nimessä sitä, että crossfit olisi jokaiselle se avain hauskaan ja motivoivaan liikuntaan. Tai että liikuntaa pitäisi ylipäätään edes harrastaa. Minun elämään se tuo tasapainoa ja yllättävän paljon riemua. Se on tuonut tasapainon siihen loputtomaan "en tee mitään" tai "teen kaiken" -tasapainotteluun, joista kumpikaan ei tuntunut hyvältä. 


Rakastan toki vuoristovaeltamista ja islanninhevosvaelluksia ja ulkona puljaamista, mutta ne eivät ole sellaisia harrastuksia, joita voisin tai jaksaisin tehdä neljänä päivänä viikossa. Ne ovat sellaista ekstrahyvää, joita teen silloin, kun niihin on tilaisuus. Täytekakku, joka tuntuu juhlalta.

Crossfit-salille voin pyöräillä joka arkipäivä ja palata sieltä joka kerta hyvässä fiiliksessä. Jollekin toiselle se arjen ilo ja rauha voi tulla jostain ihan muusta. Minulle tämä harrastus on tärkeä. Sen myötä oma arkeni tuntuu paljon rauhallisemmalta. 

Kuvat: Kaikki paitsi ylin: Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: ,