Kolmas kerta toden sanoo

Ajan kuluminen on nykyään arjessa mahtavan levollista. Mitä enemmän näitä lapsiperheen aamuja tulee, sen helpommalta kaikki tuntuu. Eihän täällä meillä öisin enää kukaan muu heräile kuin minä. Mystiset heräämiset aamuneljän pintaan tapahtuvat ilman sen suurempaa syytä. Hitto olen hereillä -havahtumisen jälkeen tulee toive siitä, että nukahtaisipa pian uudestaan. Joskus nukahdan, aina en.

Kuopus ei ole valvottanut enää pitkään aikaan. Ja tänään Pampula täyttää kolme vuotta. Siitä on nyt kolme vuotta aikaa, kun tuo nykyään spagaatteihin venyvä, etu- ja takaperin kuperkeikkoja tekevä energiapallo putkahti erittäin pitkän puserruksen jälkeen ulos maailmaan.

Lue toki myös: Syntymä on ihmiselämän vaarallisinta aikaa


Kirjoitin tänne blogiin pari vuotta kestänyttä sarjaa vauvan kasvamisesta taaperoksi. Selailin niitä juttuja yksi päivä ja huomasin, että olen tosiaan unohtanut monista päivistä ja tapahtumista jo melkein kaiken. Muutamat valikoidut muistot ovat painuneet mieleen ja niistä yksityiskohdista on sitten muotoontunut kokonaiskuva koko ajasta. 

Yksi kiinnekohta on jäänyt mieleen erityisen hyvin. Se liittyy jokakesäisiin kesä-Hangon seikkailuihimme. Olemme Pampulan jokaisena kesänä käyneet kerran kahvilla merenrantakahvila Neljän tuulen tuvassa Hangossa.

Ensimmäinen visiitti oli ihan katastrofi. Vajaan vuoden ikäinen vauva karjui rattaissa koko kahvilassaolon ajan. Isoasiskoa otti meteli päähän, enkä itsekään ollut kovin hyvällä tuulella. Se oli sellaista "Yritetään olla niin että meillä on täällä kivaa vaikka oikeasti tämä on kyllä hemmetin raskasta" -leikkiä. 



Toisena kesänä Pampula oli reilun vuoden ikäinen ja istui jo tuolissa ja yritti syödä pullaa. Mutta säätämisen puolelle se meni. Suklaakakun pala luiskahti lattialle kermavaahtoineen. Ehdin viime sekunnilla kiskaista kahvikupin kauemmas, että lapsi ei ulottuisi vetäistä kuumaa juomaa syliinsä. Kun pöydänantimet oli kirjaimellisesti tuhottu, piti päästä ulos kaatuilemaan. En ehtinyt juoda santsikuppia ja siskolta jäi mehu kesken. Isosisko oli sitä mieltä, että tässä kahvilassa on aina todella tylsää. Olin harvinaisen samaa mieltä.

No sitten tuli tämä kesä. Esikoinen oli epäilevällä kannalla, kun eräänä päivänä kerroimme että menisimme käymään nyt taas siellä Neljän tuulen tuvassa. Kokeillaan vielä kerran, rohkaisin. Ehkä se menisi tällä kertaa paremmin kuin aikaisempina vuosina.


Ja niinhän me menimme. Ja niinhän se meni. Saimme kaikki tilattua mitä halusimme, eikä kenelläkään tullut kiire. Pampula söi ensi palan suklaakakkua ja joi trippimehua. Sitten lasi maitoa ja vielä päälle jäätelö. Itse ehdin juoda kaksi kuppia kahvia ja upottaa hampaani Neljän tuulen tuvan kuuluisaan voisilmäpullaan ja nautisikella siitä. Ehdin katsella ikkunasta merelle. Kuunnella kun lapset puhuvat keskenään. Levätä siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei huuda tai tee jotain semijärjetöntä. 

Simsalabim. Niin ne yhteiset kahvilakäynnit muuttuivat rentouttaviksi. Ne eivät ole enää ison tarvikekassin turvin tehtyjä suorituksia, joissa minulle tuli aina hiki. Pikkulapsiaika ei ollut suosikkiaikaani ja on todellinen onni ja siunaus että tosiaan menee aika nopeasti ohi. Nyt se näkyy enää peruutuspeilistä. Pampulasta on kasvanut mahtava tyyppi, joka puhuu paljon, kokeilee kaikkea ja kiinnostuu asioista. Hän on oikea koko kotimme viihdejärjestelmä. 

Se on aivan mahtava juttu se. Onnea hänelle!

Tunnisteet: ,