Ajokammoinen täältä parkkiruudusta päivää

Tapahtui tänään: istuin autossa parkkipaikalla puolituntisen autossa ja keräsin rohkeutta peruuttaa. Odotin ja odotin, että viereinen auto lähtisi, jotta mahtuisin peruuttamaan oman autoni pois parkkiruudusta.

Tässä on tie, josta tiedän pitäväni.

Puolen tunnin odottelun jälkeen se auto sitten lähti. Olin juuri ehtinyt startata oman dieselin kun viereen kurvasi toinen auto.  Ja vielä vaaksaa lähemmäs kuin se edellinen. Saakelis! Alkoi olla jo aika kova kiire seuraavaan paikkaan, mutta siinähän jumitin kuin veitsi voirasiassa. 

Eteenpäin ei päässyt ja takaa tuli autoja. Vasemmalta, oikealta, vasemmalta. Henkilöautoja, pakettiautoja, maastureita, yksi Tesla. Olin juuri aikeissa peruuttaa, kun huomasin sementtirekan lähestyvän. Sehän oli noin 300 metrin päässä, mutta en todellakaan ottanut sitä riskiä, että halvaannun  ratissa, moottiri sammuu ja tuhat kiloa sementtiä kaatuu päälleni.

Realistista!

Minulla on ollut ajokortti jo kahdeksan vuotta. Osaan ajaa talviliukkailla, laittaa nelivedon päälle ja tiedän kaikki liikennesäännöt ja liikennemerkit, mihin olen Islannissa törmännyt. Varo islanninhevosia tiellä. Sokea mäki. Hiljennä, lampaita lähettyvillä. Kolmiot, stop-merkit, kuoppia tiessä, varo tuulenpuuskaa, varo purkautuvaa tulivuorta. 

Mutta että peruuttaisin vilkkaalla parkkipaikalla oman autoni muun liikenteen sekaan? Nö-höy. Raavin mieluummin vaikka kynsillä liitutaulua.

En tunne oloani mukavaksi kuskina. En tykkää kuskata ketään minnekään. Maksan mieluummin omista harrasterahoistani taksin lapselle ja sen kaverille tanssiharjoituksiin, jos on meidän perheen kuljetusvuoro eikä puoliso ole kotona.

Sillä jokainen kerta kun starttaan auton ja lähden sillä liikenteeseen, lähden sillä mielellä, että nyt saattaapi muuten joku kuolla. Jos en huomaa oikealta kääntyvää ajoissa. Jos joku idiootti ei pysähdy käänpunaisiin.  Jos joku ryntää nurkan takaa auton alle. Jos ja jos. 

Nämä lempeät punaiset liikennevalot ovat suosikkejani. 

Ajan älyttömän varovasti, mieluummin alinopeutta kuin suurinta sallittua. Näytän vilkkua ihan joka kerta. Odotan pari ylimääräistä autoa ennen kuin menen liikenneympyrään, vaikka varmasti ehtisin ensin. Saatan joskus ajaa pari ympyrää liikenneympyrässä, jos en mielestäni laittanut vilkkua tarpeeksi ajoissa päälle. Olen tosi tosi varovainen ja tosi tosi peloissani. Etenkin peruuttaessa, koska silloin ei voi koskaan täysin nähdä takarenkaiden taakse. Siellä on aina joku samperin sokea kiila, jonne voi livahtaa päiväkotiryhmä, pappa rollaattorilla tai vaikka kokonainen lammas ilman, että huomaan mitään.

Koska tänään en pystyyt peruuttamaan ruudusta ulos ilman että en ollut kuin 98-prosenttisen varma, että takanani ei ole ketään, en peruuttanut. Odottelin. Kuuntelin äänikirjaa. Lähdin käymään kävellen ruokakaupassa. Avasin ostamani paahtoleipäpaketin ja söin yhden siivun. Kun se toinen viereeni parkkeerannut naapuriautoilija viimein tuli takaisin ja lähti, minäkin uskalsin. Olin puoli tuntia myöhässä aikataulusta, ja syyhän oli täysin pätevä.

Jep. Ei varmaan tule yllätyksenä, että pyöräilen todella mielelläni. Myös talvisin.

Tunnisteet: ,