Uusien ihmisten tapaaminen jännittää

Aivan pian on lähtö lentokentälle. Lähden hakemaan suomalaista ratsastajaryhmää. Vietämme yhdessä seuraavan viikon vauhdikkaalla issikkavaelluksella Koillis-Islannin merimaisemissa. Siellä paistaa ennusteen mukaan aurinko, ei sada eikä myrskyä. Siellä on kaiken muun kivan lisäksi siis ihan oikea kesä! Mikä mahtava työviikko onkaan edessä. Voi onnea!


Silti minulla on juuri nyt ihan kamalan huono olo. Olen tiuskinut ihan turhasta. Koko aamun olen kävellyt kotona kädet lievästi täristen. Mahaa nipistelee ja olo tuntuu heikolta. Ei ole krapula enkä ole sairas. Tämä olotila on minulle tosi tuttu. Minua jännittää.

Toki ne hevosetkin - ratsastus on aina vähän jännää puuhaa. Living on the edge, kun isojen eläinten kanssa ollaan tekemisissä. 

Mutta eniten kuitenkin jännittää uusien ihmisten tapaaminen. Vaikka miten paljon olen jo työssäni esiintynyt, pitänyt puheita, esitelmiä, vetänyt koulutuksia ja tehnyt opaskeikkoja, silti minua yhä vain ihan kamalasti jännittää tavata uusia ihmisiä.

Päässää pyörii ja vatsassa vellovat ne samat tutut kysymykset. Mitä jos se ei onnistukaan? Entä jos ne eivät pidä minusta? Mitä jos kaikki menee pieleen ihan alusta saakka? Entä jos änkytän ihan koko ajan ja kukaan ei saa selvää puheestani? Entä jos tähän juttuun osallistuu ihmisiä, jotka hakevatkin jotain ihan muuta kuin sitä mitä minulla on tarjota? Loppujen lopuksi kyse on siitä perustavanlaatuisesta kysymyksestä, joka juolahtaa (kai) kaikilla joskus mieleen: Kelpaanko minä?


Kun odotus loppuu ja se itse asia alkaa, jännitys haihtuu. Tämä edeltävä päivä ja pari ennen isompaa rykäisyä ovat aina ihan yhtä kamalia. Olen yrittänyt selittää perheenjäsenille, että tämä ei johdu heistä. Ei ole mitään ongelmia, en ole sairas eikä kukaan teistä tee mitään väärin. Minulla nyt vain on vähän semmoinen ajatusjuttu, että pitää yrittää keskittyä ja olla tavallista enemmän omien ajatustensa kanssa.

Tätä alkujännittämistä on ollut niin kauan kuin muistan. En usko, että se koskaan edes lähtee pois. Eikä se oikeastaan tarvitsekaan; tärkeintä on että tajuan mistä tämä semikrapulainen olo johtuu ja että kohta se piinaava odotusjännitys on ohi. 

Tällä kertaa on jopa vähän helpompaa kävellä kyltin kanssa lentokentän saapuvien aulaan kuin edellisillä jännitysodotuskerroilla. Tiedän etukäteen, että ryhmästä on melkein puolet sellaisia, jotka olen tavannut Islannissa kerran tai useamminkin samoissa upeissa hevosasioissa. Siellä on mukana tuttujakin, kyllä kaikki menee ihan hyvin!

Omaa oloani helpottaa näissä tilanteissa hieman se, että pysähdyn miettimään, mikä on kamalinta, mitä voi tapahtua. Ei mitään kovin kamalaa kuitenkaan. Sekin auttaa kun ymmärrän, että minulla vähän esiintymispelkoa ja uusien ihmisen tapaamiseen liittyvä jännitys on kuin krapula. Se menee lopulta ohi. Kaikki järjestyy kyllä. 

Tunnisteet: , ,