Lapsen oma iltahetki

Istuskelimme esikoisen kanssa kahdestaan kotona. Kuopus oli ollut superväsynyt päiväkotipäivän jälkeen ja mennyt nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Kello läheni puoli yhdeksää. Keittiö oli siivottu, seuraavan päivän speksit selvillä ja kaikki pitää hoitaa -jutut hoidettu. Kysäisin, mitä esikoinen haluaisi seuraavaksi tehdä. Pelattaisiinko tai mentäisiinkö lajittelemaan yhdessä pyykkejä?


Hän hymyili sitä vastutamatonta hymyään ja katseli ulos keittiön ikkunasta. Mä haluaisin lähteä käymään ulkona, mutta yksin, hän sanoi.

Mikäpä siinä. Meillä on Reykjavíkissa lapsille yhteinen kotiintuloaika näin kesäkuukausina kello 22, joten aikaa ulkoiluun olisi vielä.

Minä asetuin sohvalle puhelimen ja luurien kanssa ja laitoin äänikirjan pyörimään. Lapsi veti pyöräilykypärän päähänsä, otti potkulaudan ja laittoi puhelimen ja kotiavaimet ulkoilutakkinsa taskuun. Sitten se lähti puoleksitoista tunniksi ulkoilemaan. Avonaisesta ikkunasta kuului hento pyörien rullaus, joka lopulta katosi nurkan taakse.

Kymmenen maissa lapsi sitten palasi silmät loistaen ja ilmeisen tyytyväisenä itseensä. Näkyikö kavereita? Ei näkynyt. Kävitkö keinumassa päiväkodin pihassa? En käynyt. Kävitkö jätskillä? No en!

Hän oli kurvaillut potkulaudallaan läheiseen merenrantaan, istunut isolle kivelle ja katsellut merelle tunnin.

Siellä oli ollut lenkkeilijöitä. Meressä oli näkynyt paljon erilaisia lintuja. Laiva oli lipunut ohitse kauempana horisontissa. Kävelypolulla oli näkynyt kaksi kissaa. Rannassa oli ollut paljon hienoja kiviä ja simpukankuoria. Kaikista kaunein oli sellainen pieni vaaleanpunainen, reilun sentin mittainen.

Aika oli kuulemma kulunut nopeasti. Siellä oli ollut niin kaunista. Oli ollut ihanaa istuskella yksin, katsella vain ja miettiä kaikenlaisia juttuja. Merestä lähti jännä ääni.

Sydämeni meni ihan rusinaksi. Tämä esikoisen suhde luontoon ja mietiskelyyn on liikuttavan ihanaa. Kotonamme asuu kahdeksanvuotias nuuskamuikkunen. 

Tunnisteet: ,