Luotatko sinä minuun?

Kysyin taannoin instani storyssä asioita, joista haluaisitte että kirjoittaisin täällä blogin puolella. Juttutoiveita tuli älyttömän paljon ja yksi niistä pysäytti todella. Kirjoita siitä, että olet roolimalli.  Roolimalli? Minä? Tuntui hurjalta.


Yksi instakaverini kertoi, kuinka esimerkiksi minun juttujani seuraamalla hän on nähnyt, minkälainen elämä on myös mahdollista. Että voi itse päättää, missä asuu, miten kasvattaa lapset, montako lasta saa haluta, että voi mennä töihin kodin ulkopuolelle... Hänen taustansa oli eräästä uskonnollisesta yhteisöstä. Minun insta-höptyksiä, kuvia ja näitä blogijuttuja seuraamalla hän on nähnyt esimerkin toisenlaisesta elämästä; että myös tälläinen elämä on mahdollista.

Tuo kommentti kosketti valtavan paljon. Siis ihan niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla ilman että alan vaikuttaa pateettiselta. 

Blogiani, instaa ja podcastia seuraa kymmenet tuhannet ihmiset joka kuukausi. Kommenteista, tykkäyksistä ja sisällön jakamisesta toki näkee, mikä aihe on suosittu ja mikä ei, mikä kirvoittaa keskustelua ja mikä juttu taas hautautuu digikompostiin eikä ketään kiinnosta. 

Tajuan siis kyllä, että täällä on joukko ihmisiä, jotka näitä eritasoisia juttujani seuraavat ja kommentoivat.  Tiedän että äiti ja siskot lukevat, ja osa ystävistä. Myönnettävä on, että näiden jo valmiiksi tuttujen lisäksi en ole oikein aikaisemmin osannut konkreettisesti ajatella somekavereitani tietynlaisina yksilöinä. 

Siis sellaisina, että on vaikkapa Marjatta, jolla on neljä aikusta lasta ja kissaharrastus ja hän on jäänyt jumittamaan blogin lukijaksi, koska tykkää Islanti-aiheisista jutuista. Tai että siellä on Leena, joka miettii juuri muuttoa ulkomaille ja hakee täältä vertaitukea elämäntilanteeseen. Kaisa, jolla on hitonmoinen kiire töissä ja hän lukee näistä juttuja työpaikan vessassa miettien samalla, että mitäköhän muuta sitä voisi työkseen tehdä tai haluaisiko edes. Tai juuri koulusta valmistunut Katariina, joka suunnittelee puolisonsa kanssa pitkää ulkomaanmatkaa ja tuli tänne lukemaan vinkkejä Fidzille. Tai sitten Miia, jolla ei ole juuri mitään yhteistä minun elämäni kanssa, mutta hän seurailee ajanvietteenä kaikenlaisia blogeja. Tätä minunkin.


Näille kaikille minä saan kirjoittaa ja se on mielettömän hienoa. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, elämäntilanteensa, ilonsa ja surunsa. Jos miettisin erikseen jokaista mahdollista lukijaa ja sitä, mistäköhän hän pitäisi, kirjoittaisin luultavasti ympäripyöreää tuubaa, joka ei lopulta kiinnostaisi ketään. Niinpä kirjoitan juttuja omista lähtökohdistani. Siitä elämästä mitä nyt juuri elän ja sen elämäntilanteen läpi, mikä nyt on päällä. Kirjoitan ja puhun ennen kaikkea omana itsenäni omalle itselleni. 

Välillä mietin, miksi te olette siellä. Tai miksi minä olen jonkun toisen blogissa tai instatilillä keskustelemassa, tykkäämässä ja hakemassa uusia ajatuksia. Joku juttu meitä toisissa ihmisissä aina kiinnostaa.

On sydämestä ottavan hienoa huomata, kuinka samanlaisia rosoja ja elämäntilannemutkia meissä kaikissa on. Vaikka tämän blogin ympärillä pyörivä muutaman kymmenen tuhannen ihmisen porukka pitää sisällään keskenään tosi erilaisia yksilöitä, meissä on silti kaikissa jotain yhteistä. Tämän inhimillisyyden ja juttujeni merkitsevyyden ymmärtäminen on ollut todella hieno kokemus.

Yksi juttu tässä koko paletissa on kaikista tärkeintä. Kaikki erilaisuudet yhteenliimaava juttu on luottamus. Ja juuri siitä halusin puhua. 


Kaikki haluavat olla luotettavia. Ei kai kukaan haluaisi olla ei-luottamuksen arvoinen? llman luottamusta ei ole mitään. Ilman sitä mikään ei toimi. Ei perhe-elämässä, ystävyyssuhteissa, harrastuksissa, liikenteessä, teatteriesityksessä - tai täällä sosiaalisessa mediassa.

Miten minä itse sitten pyrin siihen, että minuun voisi luottaa? En tietenkään kerro täällä julkisesti koskaan kaikkea, mitä elämässä on meneillään. Eihän se olisi edes mahdollista. Mutta kaiken sen minkä kerron, kerron sen siten kuin se oikeasti on.

Yritän valita yhteistyömainosjutut siten, että niistä olisi oikeasti joku oikea mielipide. Voisinkin muuten joskus kirjoittaa jutun, jossa käyn läpi kaikki tähänastiset yhteistyöpostaukset ja kerron, kuinka ne vaikuttavat elämääni tällä hetkellä. Vieläkö käytän sitä samaa mobiiliapplikaatiota, jota vuosi sitten hehkutin?

Koitan näyttää julkaisemissani kuvissa siltä, kuin oikeasti näytän. Toki on kivaa pistää näytille itsestään nättejä kuvia, joihin on itse tyytyväinen. Valoitus on kohdallaan eikä suu ole hassussa asennossa. Mutta sitten on kivaa laittaa välillä myös sellaisia otoksia, joissa on omituinen ilme ja tahaton "muka virhe" (joka itse asiassa tekee kuvasta aidon, eikä virheellistä). Koska en meikkaa läheskään joka päivä, en meikkaa myöskään kaikkia kuvia tai instastoreja varten. Jos kulmakarvat eivät erotu, se ei haittaa minua. Joten en rupea niitä yhtä kuvaa varten korostamaan. 

Kun joku laittaa minulle viestin, haluan ehtiä vastaamaan. Melkein aina vastaankin. Ja jos en ole vastannut, on siihenkin ainakin useimmiten joku järkevä syy. Jäätävä kiire, pygivä netti tai se, että yksinkertaisesti unohdin. Minulle ei ole olemassa ihmisiä "joille kannattaa jutella" ja ihmisiä "joille ei kannata jutella". Koska eihän sitä koskaan tiedä etukäteen, kuka on kiva ja kuka ei, kenen kanssa juttuu lentää ja kenen ei. 


Olin viime viikolla mainioilla Ping Helsinki -festareilla (lue esim. Sannan hyvä juttu sieltä) ja yhtenä isompana aihekokonaisuutena oli juurikin luottamus. Kuinka luottamusta rakennetaan, mikä merkitys luottamuksella on vaikuttajamarkkinoinnissa ja ylipäätään yleisön suhteen? (Puhun itse mieluummin somekavereista kuin yleisöstä, mutta samaa asiaa tarkoitamme kuitenkin.)

Tärkeää, että tämä nostettiin festareille esiin pääaiheena. Ja kuvaavaa oli se, kuinka noiden festareiden yhdessä tilaisuudessa sain myös konkreettisen esimerkin siitä, kuinka luottamuksen voi menettää nopeasti.

Olin kuuntelemassa päivän aikana kahta esitystä, joissa ruotsalainen vaikuttaja Ebba puhui luottamuksesta ja brändinrakentamisesta.  Hänellä on takana pitkä ura toimittajana, kirjailijana ja bloggaajana ja instagrammissakin huimat 100 000 seuraajaa. Ensimmäisen esityksen päätteeksi kysyin häneltä, kuinka hän hoitaa yksityisviesteihin vastaamisen. Hänellä on niin paljon somefaneja, että viestejä tulee varmasti paljon. Hän kertoi yrittävänsä vastata kaikkiin, edes lyhyesti.

Kului pari tuntia ja sama henkilö esiintyi tilaisuuden viimeisenä pääpuhujana isolla lavalla ja esityksen aiheena oli luottamus. Puheenvuoron loppupuolella hän kertoi, kuinka häneltä kysyttiin aiemmin tänään toisessa esityksessä, että vastaako hän hänelle tuleviin viesteihin. "Kysymys oli minusta aika tyhmä. Tottakai minä vastaan, se on minun työtäni."


Kukaan muu ei luultavasti edes kiinnittänyt noihin kahteen lauseeseen sen suurempaa huomiota, mutta minusta se hajoitti jotain. Sen luottamuksen! Ensinnäkään minä en kysynyt asiaa noin. Toisekseen tyhmäksi kutsuminen ei tunnu kivalta, vaikka adjetiivi olisikin livahtanut suusta vahingossa.

Totta kai me kaikki joskus mokaamme, myös minä itse. Käytän harkitsematonta sanaa, sanon jotain hölmöä tai kerron jossain jutun, joka ei todellakaan olisi sopinut sellaiseen tilanteeseen. Enkä aina edes tajua pyytää anteeksi ja pahoitella mokaani. Megapahamoka.

Ehkä siksi joskus tarkoituksellakin julkaisen epätarkkoja kuvia, kiroilen postauksissa ja kerron mokista ja niistäkin jutuista, joissa olen loukkaantunut ihan tavattoman pienestä asiasta turhaan.  En glorifioi äitiyttä vaan kirjoitan siitä välillä sellaisellakin tyylillä, että kavereiltakin olen saanut myöhemmin kuulla, kuinka "olet kyllä tosielämässä paljon parempi äiti mitä annat blogissa olettaa". 

Haluan kai näyttää, että olen ihan tavallinen tyyppi vaan, joka joskus myös mokaa.  Kai ajattelen, että kun on valmiiksi vähän sotkuinen koti, se yksi sukka lattialla ei hyppää silmille vaan sulautuu osaksi arjen harmonista kauneutta. Kun on semmoinen kuin on, ei tarvitse uurastaa sen eteen, että saa rakennettua itsestään juuri oikeanlaisen kuvan. Ja jos antaa itsestään vähän vaatimattomamman kuvan jossain asiassa, ei tarvitse ponnistella niin paljoa onnistuakseen? En tiedä onko se loogista ollenkaan. Eipä kai. Onkohan se narraamista, epätoden puhumista? Hmm. Vaikea sanoa vaikeista asioista.


Tämä on kamalan vaarallinen kysymys, koska vastaukseksi voi saada mitä vaan. Mutta kysyn sen silti:

Luotatko sinä minuun?


Ylin ja alin kuva: Björgvin Hilmarsson.


Tunnisteet: ,