Puhujan tärkein ohje

Puhujan tärkein ohje on yksinkertainen mutta hemmetin vaikea toteuttaa: ole hiljaa. 


Se on vaikea siksi, että puhujan hommaahan on puhua. Ja kun siihen puhumiseen ja juttujen kertomiseen keskittyy, saattaa ihan huomaamattaan puhua ihan koko ajan. Siis ihan joka hetken. Silloin kuulijat hengästyvät hengiltä eikä kukaan muu saa suunvuoroa. Ei ollenkaan hyvä.

Ai miksikö puhun tästä? Koska minulla on juurikin tämä ongelma. En välillä malta olla hiljaa, vaikka se olisi onnistuneen työkeikan takia todella tärkeää.

Aloitanpa vähän kauempaa. Pelkäsin todella paljon esiintymistä ihan parikymppiseksi asti. Olin vielä yliopistossakin ihan lukossa, jos piti puhua jotain yleisön edessä: purkaa case-esitelmää, vastata kysymyksiin, esittää niitä - tai kaikkein hirveintä: olisi pitänyt puhua jollain muulla kielellä kuin suomeksi.

Esiintyminen oli hirveää. Mutta sitä oli kuitenkin pakko tehdä. Mitä enemmän esiinnyin ja pidin esitelmiä, sitä enemmän siihen alkoi tottua. Kerta kerralta tuntui vähemmän kamalalta astua yleisön eteen ja alkaa puhua. Siihen alkoi tottua, että kaikki katsovat kohti. Että joku nukkuu. Näyttää kyllästyneeltä, erimieliseltä tai muuten vain tiukkikselta. Huomasin nimittäin, että yleisössä on kuitenkin aina myös joku, joka rohkaisee läsnäolollaan. Joku joka kuuntelee, nojaa eteenpäin kiinnostuneena ja ehkä kysyykin jotain. 

Esiintymisjännityksen haihtumiseen auttoi myös oman asiantuntijuuden kasvu. Mitä vanhemmaksi on elänyt, sitä enemmän on tarttunut kaikenlaista härpäkettä matkan varrella mukaan, ja oman alan asiantuntemus on karttunut. On helppo puhua, kun on jotain puhuttavaa.  

Että en minä mitokondrioista vieläkään osaisi luontevasti puhua.


Sitten kun sitä puhetta alkoi tulla, sille ei meinannut tulla loppua. Hirveän kätevähän tämä toimittajan, bloggaajan, kirjailijan, some-häröilyn, kauppiaan ja matkaoppaan ammattisekoitus on: tässä saa ja pitää puhua. Koen myös kirjoittamisen puhumisena. Otan osaa keskusteluihin ja mielipiteisiin, selitän juttuja ja pohdin omia ja välillä vähän keskeneräisiäkin ajatuksia kirjoittamalla.

Siitä on jo monta vuotta aikaa, kun sain ensimmäisen kerran työkeikalla kuulla, että voisi olla ihan hyödyllistä jos olisit välillä hiljaa etkä keskeyttäisi koko aikaa haastateltavaa. Mieheni oli mukana valokuvaajana yhdellä kiinnostavalla juttukeikalla. Minä olin niin eläytynyt haastateltavan projektiin, että keskustelu kävi kiivaana ja tuttavallisena; se ei oikeastaan ollut edes haastattelu vaan juttutuokio. 

Sivusta seurannut puolisoni ehdotti kotiin kävellessämme, että voisi olla aika kiva juttu, jos ensi kerralla antaisin tyypin puhua vapaammin ilman keskeytyksiä. Ehkä se jopa sanoisi jotain todella kiinnostavaa, kun sillä on tilaa puhua.

Se oli todella hyvin sanottu. Tottakai havainto harmitti minua aivan vietävästi. Kun yhtäkkiä huomaa, että on tehnyt jotain jo pidemmän aikaa väärin, tulee turhautunut olo. Helkkari sentään. Onneksi puolisollani oli pokkaa kritisoida ja osoittaa kehittämisen paikka, koska tuon keskustelun jälkeen joka ikinen kerta ennen juttukeikkaa olen miettinyt ja mietin edelleen isoilla kirjaimilla ja korostetusti, että MUISTA ANTAA HAASTATELTAVAN PUHUA, PIDÄ OMA SUU KIINNI.

Semmoinen keskeyttäjä ja päälle puhuja minä olen kavereidenkin kanssa. En puhu muiden päälle siksi, ettäkö en pitäisi heidän juttujaan kiinnostavina, vaan teen sen juuri siksi, koska ne jutut ovat kiinnostavia. Haluan näyttää sen täytesanoilla ja innostuksella, jonka näyttämiseen pelkkä hillitty nyökkäily ei riitä.

Työhommissa pitäisi kuitenkin muistaa se, miksi siellä ollaan. Ei juttelemassa keskenään, vaan luomassa jotain, josta on iloa, hyötyä tai ajanvietettä jollekin. Kommunikoinnin pitäisi siinä tilanteessa olla sellaista, jota ulkopuolinenkin pystyy seuraamaan kokematta oloaan kiusaantuneeksi.

Mieheni huomio auttoi nitistämään päällepuhuvan toimittajan. Olen nykyään aika cool, kun teen haastatteluja. Ja tiedättekö mitä; on tullut rutkasti parempia haastatteluja sen jälkeen! Poliisikuulusteluissakin käytetään hiljaisuutta tehokeinona: hiljaisuus patistaa toista puhumaan ja kertomaan asioita. Vähän sama juttu toimittajanhommissa.

No niin, sitten kului muutama vuosi ja työnkuvat muuttuivat. Aloin työskennellä yhä enemmän myös äänellä. Koko homma piti opetella uudestaan. Olen ollut radiossa haastateltavana useita kertoja ja se on mennyt melkein aina nappiin, koska toimittaja on ohjannut tilannetta ja jämptisti mutta ystävällisesti leikannut jutun poikki, jos sitä on tullut liikaa. Itse en ole koskaan vetänyt radio-ohjelmaa, mutta podcastia olemme tehneet Hannen kanssa puolen vuoden ajan. 

Ensimmäisiä jaksoja teimme äänitysstudiossa, jossa jo puitteetkin pistävät raamin hölöttelylle. On tietty määrä aikaa, on mikit, äänieristetty äänityskoppi ja isot luurit päässä ja joku kuuntelee keskustelun etenemistä koko ajan. Siinä tulee keskityttyä tekemään töitä eli puhumaan vain tarvittava määrä eikä yhtään enempää. 

Keväällä Unelmaduunareista tuli ilmoille uusia jaksoja, jotka teimme  Hannen kanssa yhteistuumin ulkona kentällä. Päätimme kokeilla vähemmän radiomaista haastateltava ja  vieras studiossa -kuvion rikkomista menemällä itse podcast-vieraidemme luokse kylään ja jutella luovissa paikoissa myös kahdestaan.  Lopputulos? No muuten erinomainen, mutta minä luiskahdin välillä siihen "empaattinen hölöttäjä" -rooliin. Kun emme olleet enää studiossa vaan vapaamuotoisesti tuolla noin leffateattereissa, kaupan takahuoneessa ja kotona olohuoneessa, tunnelma oli niin paljon rennompi ja tuttavallisempi, että aloin itsekin käyttäytyä niin. 

Eli käyttää niitä kirottuja joojoo-, niinku-, aivan- ja justnoin-täytesanoja välimerkkeinä.


Jaksojen tekeminen oli niin mukavaa ja vapaamuotoista, että luiskahdin pois siitä ammatikseen viestivän roolista kuin kesärenkailla liukkaalta tieltä. 

Noh. Tämä oli oppimisen paikka minullekin. Ensi kerralla menee paremmin, ensi kerralla muistan taas paremmin keskittyä harkitumpaan puhumiseen.

Töissä puhuvalle - kuten itselleni - tämä onkin tärkeä ohje: ole välillä hiljaa. Ihan vain kuuntelet ja olet välillä ihan sillä tavalla hissukseen vaan ja annat muiden puhua, niin olet jo hyvin lähellä erinomaista esiintymistä. Kun ei puhu koko aikaa, muut ehtivät kertoa asioita, joita ei välttämättä muuten saisi koskaan tietää. Kun ei puhu koko aikaa, antaa itestään harkitumman kuvan. Hiljaa oleminen kun voi olla myös ajattelemisen merkki. Vaikka minä itse ajattelen puhuessani - ajatukset jalostuvat kun kerron ne ääneen - mutta kaikki eivät välttämättä koe asiaa samalla tavalla. Itsestä hiljaa pysyttely saattaa tuntua hölmöltä ja pidättyväiseltä, mutta kuuntelijan korviin se kuulostaa pelkästään hyvältä. Tauko tuntuu tekijän mielestä aina paljon pidemmältä kuin sivusta seuraajan mielestä.

Tauot ja satunnaiset hiljaiset hetket voivat oikein käytettyinä olla parhaimpia puhumisen tehokeinoja.

Mut kamalan vaikeetahan se on, kun hallitseva luonteenpiirre on pälätys.

Tunnisteet: ,