Tehdään Suomesta maailman turvallisin maa naisille


Meidän kodissa ei lyöty, mutta tiesin kylältämme useampia koteja, joiden isännät mesosivat kännissä ja puhuivat törkeitä perheenjäsenistään ja kehuskelivat, kuinka "näyttivät vaimolleen pannuhuoneessa kaapin paikkaa". Saatanan paskapäät. Olin silloin ala-asteikäinen, ja vaikka tiesin, että tässä on jotain hyvin väärää, ei minulla sen ikäisenä ollut edes sanoja niiden asioiden käsittelyyn.

Onneksi nyt on.

Kaupallinen yhteistyö: Amnestyn Suomen osasto ja Suomen Blogimedia

Kun tuo oikeanpuoleinen on mun ikäinen, moni asia on varmasti paremmin.

Nuorena aikuisena löysin kansalaisjärjestötyön. Eniten aikaani olen käyttänyt naisten ja lasten oikeuksiin liittyvään vapaaehtoistyöhön. Pisin suhde minulla on ollut Amnestyyn, ja siksi onkin todella, todella ihanaa, että pääsin tekemään heidän kanssaan yhteistyötä myös täällä blogin puolella. Tämä onkin muuten ensimmäinen kerta, kun saan Amnestyltä vastiketta tekemästäni työstä. Merkittävä juttu siinäkin mielessä.

Toivottavasti ehdit lukea tämän jutun kokonaan, sillä asia on tosi tärkeä. Olen puuhannut tämän parissa vuodesta 2004. Se oli vuosi, jolloin Amnesty aloitti maailmanlaajuisen kampanjan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Suomessa se kulki nimellä Joku raja!

Silloin vuonna 2004 olin juuri palannut ensimmäistä kertaa Islannista. Olin varmaan rohkaistunut reissun päällä, sillä uskalsin vihdoin tulla paikalle ja tehdä jotain niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka koin tärkeinä. Istuin Amnestyn pienellä ja aika nuhjuisella toimistolla Kampissa (tiloissa tehtiin remontti vuosia myöhemmin) ison neliskulmaisen pöydän ääressä. Olin ensimmäistä kertaa mukana Amnestyn ryhmätapaamisessa. Meidän ryhmän nimi oli Akkaryhmä ja se keskittyi nimenomaan naisten oikeuksiin.

Juttelimme siellä uudesta alkavasta isosta kampanjasta ja miten me voisimme ottaa siihen osaa. Muistan sen innostuksen, joka meillä ryhmäläisillä oli kampanjaa kohtaan. Ensimmäistä kertaa suuren ja kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön historiassa pääkampanja keskittyi naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen. Ei sellaista ollut koskaan aikaisemmin ollut! Tuo kampanja tarkoitti ensimmäistä kertaa myös sitä, että tällä kertaa kampanjoitaisiin myös kotimaassa. Kyllä Suomessakin tapahtuu ihmisoikeusloukkauksia, se ei ole vain Syyrian, Afganistanin ja vastaavien sodasta ja hulluista johtajista kärsivien maiden ongelma. Vaikka mittakaava on eri, väärin on silti väärin.

Kun nämä olivat minun ikäisiä, moni asia oli huonommin kuin nyt. 

Vihdoinkin tälle, meitä jokaisia lähellä olevalle asialle tehtäisiin jotain! Mutta se ei ollut aluksi ihan helppoa kampanjointia. Muistan vieläkin, kuinka hämmentävää oli saada amnestyläisenä epäilevää palautetta tavallisilta kansalaisilta ja jopa joiltakin järjestön jäseniltä itseltään. Joissakin piireissä kampanjaa kritisoitiin ja meidän yhdessä eteenpäin viemää viestiä naisiin kohdistuvasta väkivallasta epäiltiin. 

Tapasin silloin myös toimittaja Tuomas Enbusken ensimmäistä kertaa. Pääsin kertomaan hänen vetämäänsä radio-ohjelmaan Amnestyn Joku raja! -kampanjasta eikä se ensimmäinen suora radioesiintymiseni mennyt kovinkaan hyvin. Minua jännitti aika paljon ja päälle puskevasta tyylistään tunnettu Enbuske pääsi "muljuttamaan" minua keskustelussa ja siitä jäi itselle tosi tyhmä olo. Olisi pitänyt valmistautua vieläkin paremmin, muistan jälkeenpäin miettineeni.

Tiesin silti, että olin ja olen edelleen tärkeällä asialla ja että sillä mitä me teimme ja teemme, oli väliä.  Kaikkien niiden kamalien tilastonumeroiden takana on ihan oikeita ihmisiä. Kuten nyt vaikkapa niitä omien koulukavereitteni vanhempia, jotka löivät vaimojaan ja pitivät sitä jopa julkisesti ihan normaalina toimintana.

Amnestyn vapaaehtoistyöhön osallistuminen ja naisten oikeuksien puolesta kampanjointi muodostui minulle tärkeäksi. Koin, että pääsin vihdoin tekemään jotain niiden asioiden eteen, joille en silloin kymmenvuotiaana osannut antaa edes nimeä.

Nämä ulkokuvat ovat yhdeltä islantilaiselta naisten oikeuksia puolustavalta marssilta. Kyltissä vaaditaan loppua perheväkivallalle.

Tuntuu käsittämättömältä, että noista hetkistä on nyt 14 vuotta aikaa. Sinä aikana on tällä saralla tapahtunut paljon ja siitä varmasti ainakin joku osa on sen kampanjan ansiota. Viimeisen kymmenen vuoden aikana naisten kokemaa väkivaltaa on tuotu esiin. On tajuttu entistä paremmin, mikä merkitys kattavalla turvakotiverkostolla on. Suomi alekirjoitti Istanbulin sopimuksen vuonna 2011 (Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus). Viime vuonna syntyi #metoo.

Vielä on kuitenkin tehtävää. Ja niistä rumista tilastoista puheenollen. Ne eivät ole vielä kokonaan kadonneet. Naisiin kohdistuva väkivalta on yksi Suomen suurimmista ihmisoikeusongelmista:

- Joka kolmas suomalaisnainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi.
- Arviolta 50 000 suomalaisnaista vuodessa kokee seksuaalista väkivaltaa. 

- Vuonna 2017 12 naista kuoli lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Nämä luvut ovat kamalia, ja juuri siksi niille on pakko tehdä jotain. Suomen Amnestyn osasto yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa järjestää nyt maaliskuun alussa Naistenviikko-kampanjan, jonka tarkoituksena on päästä tilanteeseen, että vuonna 2030 Suomessa ei yksikään nainen kuole lähisuhdeväkivallan seurauksena. Tämän vuosittain toistuvan kampanjan tavoitteena on tehdä Suomesta Euroopan turvallisin maa naisille. 

Tottakai se on mahdollista!

Pojilla on sanottavaa.

Se tarkoittaa esimerkiksi seuraavia asioita:

- Turvakotiverkosto kattaa koko maan​. Ne pelastavat ihmishenkiä ja ovat yhtä tärkeitä kuin vaikkapa palokunnat. (Tällä hetkellä Suomesta puuttuu 400 turvakotipaikkaa.)
- Eron jälkeiseen vainoon suhtaudutaan vakavasti. Suojaamistoimet ovat sen mukaiset. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähestymiskiellon noudattaminen on poliisin vastuulla​. Kiellolla suojatun ei tarvitse raportoida kiellon rikkomisesta, vaan poliisi saa siitä automaattisesti ilmoituksen. (Tällä hetkellä neljännes suomalaisnaisista on kokenut vainoa elämänsä aikana.) 
- Raiskauksen määritelmä kiinnitetään suostumuksen puutteeseen​. Kaikissa tapauksissa, joissa uhri ei ole pystynyt antamaan suostumustaan tekoon, kyseessä on raiskaus. Että oikeudessa ei voida vedota siihen, että "hän ei sanonut ei". (Tällä hetkellä Suomessa noin 15 000 naista joutuu vuosittain raiskauksen uhriksi.)
- Lasten huolto- ja tapaamisoikeuspäätöksissä​ otetaan huomioon parisuhdeväkivalta. Yhdenkään lapsen ei tule joutua tapaamaan vanhempaa, jota pelkää!

Onko maailmassa ikinä tapahtunut yhtäkään muutosta ilman, että muutosta on vaadittu? Eipä taida olla. Katsotaan nyt vaikka näitä naistenoikeusasioita. Raiskaus avioliitossa ei tullut rikoslakiin vuonna 1994 itsestään. Sen eteen tehtiin hurjasti töitä. Niin sanottu "lievä raiskaus" poistui rikoslaista vuonna 2014. Ei tapahtunut itsestään sekään muutos. Samana vuonna lakiin saatiin se muutos, että lieväkin pahoinpitely lähisuhteessa on virallisen syytteen alainen eli poliisilla on tutkintapakko. 

Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan niitä pitää laittaa tapahtumaan. Pitää vaikuttaa lainsäätäjiin, kirstunvartioihin ja ruohonjuuritasolla asenteisiin. Kaikki se työ vaatii aikaa, rahaa ja tekijöitä. 

Siksi Amnestyn Suomen osastolla ja Ensi- ja turvakotien liitolla on nyt käynnissä Naistenviikko. Se on vuosittainen varainhankintakampanja, joka pyrkii siihen, että 12 vuoden kuluttua Suomi on turvallisempi maa naisille kuin nyt.

Minä nukun yöni paremmin ja koen edes vähemmän huonoa oloa vääryyksistä, kun yritän vaikuttaa niiden poistamiseksi edes vähän. Haluan, että omilla mukuloilla asiat ovat vieläkin paremmin kuin itsellä. Siksi olen ollut mukana Amnestyn työssä jo 14 vuotta. Ensin vapaaehtoistyöntekijänä naisten oikeuksien ryhmässä, vapaaehtoisena viestintätöissä, kuukausilahjoittajana ja tällä hetkellä tekstariringissä täällä Islannin Amnestyssä. Kävin myös lahjoittamassa Naistenviikon kampanjaan. 

Naistenviikon sivulla voi lukea lisää kampanjasta ja tehdä lahjoituksen. Pienelläkin summalla on kamalasti väliä. Vaikka viisi euroa? Se on vähemmän rahaa kuin ruusukimppu naistenpäivänä, mutta sillä on oikeasti merkitystä. Jos et juuri nyt pysty lahjoittamaan, käy allekirjoittamassa Naistenviikon kannanotto. Siitäkin on apua.

Miekkarikaverini.

Jos et itse tunne tai tiedä ketään parisuhdeväkivaltaa kokenutta naista, saatat ehkä suhtautua epäilevästi noihin mainitsemiini tilastotietoihin. Siksi haluaisin tähän loppuun suositella yhtä erinomaista, mutta aiheeltaan rankkaa romaania. Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on julkaistu tänä vuonna (WSOY). Se kertoo hirvittävän tarinan arjesta, jota eletään parisuhdeväkivallan varjossa.  Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on vaikeaa mutta tärkeää luettavaa. Se pakottaa katsomaan kohti sitä, mitä ei heti näe.

Lukaise myös Project Maman Katjan juttu aiheesta Mitä minulle saa tehdä. Asikainen kirjoitti  samasta aiheesta kamalan mutta todella hyvän jutun Tuliko tulppaaneja vai turpaan?

Tunnisteet: , ,