Olin väärässä: lapsiperhe-elämä ei ollutkaan ankeaa

Huomasitte varmaaan, että Väestöliitto on julkaissut tuoreen Perhebarometrin. Syntyvyys on edelleen alhaisin sitten 1800-luvun nälkävuosien. Yksi syy lasten yrittämisen lykkäämiseen tai päätökseen olla yrittämättä on se, että koetaan ettei oma elämä ole valmis. Pelätään että oma elämä muuttuu lasten tulon jälkeen liikaa. Tai että vanhemmuus jakaantuu epätasaisesti (no se on kyllä ihan aiheellinen huoli, mutta siihenkin voi onneksi vaikuttaa). Oma vapaus menee. Aiheesta uutisoitiinkin tällä viikolla useammassa paikassa ja Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoittikin tosi hyvin siitä, kuinka lasten saaminen ei ole loppu millekään. Suosittelen lukemaan tuon jutun.

Perhekuva viime keväältä.

Tiedättekö mitä? Minä olin juurikin yksi noista epäilijöistä. En halunnut lapsia, koska en halunnut uhrata työtä, omia harrastuksia ja parisuhdetta. En halunnut sitä julmettua säätöä, muutoksia ja rahanmenoa. En halunnut elämää jossa kaikki on kurahaalarin hajuista ja äiti-, lapsi- ja isä-alkuista.

Vaan hahhahaa, kuinkas kävikään! Täällä ollaan yhä, kahden lapsen vanhempana. Yhä on harrastuksia. Töitäkin on enemmän kuin aikaisemmin. Tienaan noin tuplasti sen, mitä tienasin ennen kuin lapset syntyivät, enkä ole lisännyt työtuntieni määrää. On edelleen puoliso, jota en ole alkanut kutsua "isäksi". Matkustelemme nykyään enemmän kuin ennen lapsia.

Minähän en ole Suomessa elänyt lapsiperhearkea päivääkään, eli olen ehkä vähän jäävi kommentoimaan suomalaisten perheiden kokemuksia lisääntymisestä ja lasten yrittämisestä ja lapsiperhe-elämästä. Mutta miten tuo homma täällä Islannissa menee, siitä voisin kertoa enemmänkin. 

Täällä on Euroopan korkein syntyvyys. Lähes kaikki 2-vuotiaat lapset menevät päiväkotiin. Naisten työllisyysaste on Euroopan korkeimpia. Ja täällä kasvaa onnellisia lapsia. Meillä ei ole vanhemmuuspakkauksia, korkeita lapsilisiä eikä kamalan pitkiä vanhempainvapaita. Mutta meillä on  esimerkiksi ne tasa-arvoisemmin jaetut vanhempainvapaat ja monta muuta hienoa lapsiperheidenkin elämään vaikuttavaa juttua.

Lainattu ystäväni fb-seinältä, haastatteluja Perhebarometristä 2017.

Yksi sellaisista kaikkein tärkeimmistä syistä minun mielestäni tähän "menestystarinaan" on se, että täällä lapsien saamista ei pidetä mitenkään kovin erityisenä juttuna. Se on osa normaalia elämää, ei järkky hyppy tavallisesta elämästä stressipallolapsiperhe-elämään. Lapset ovat siinä toivottavasti pitkälle yli 80 vuotta kestävässä palapelissä vain yksi liikkuva ja muuttuva osa. Lasten tulo ei muuta koko elämää joksikin muuksi, vaan se elämä muuttuu kyllä ihan muutenkin vaikka lapsia ei olisikaan. Tulee sairauksia, uusia työpaikkoja, uusia ihmissuhteita, uusia harrastuksia, saavutuksia ja menetyksiä. Ne kaikki muuttavat elämää, jota ei voi koskaan hallita kokonaan. Sitä paitsi jokaisen elämä on joka tapauksessa vähän erilainen. Ei ole vain tiettyjä oikeita tapoja olla perhe tai hyvä vanhempi. Ei ole mitään syytä ottaa stressiä omasta vanhemmuussuorituksestaan.

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta on pakko pidätellä vielä hetki että en tyhjennä koko käsikirjoitusta tähän yhteen postaukseen. Palaan näihin tunnelmiin kolmen kuukauden päästä, kun Islantilainen kodinonni - Perhe-elämää viikinkien malliin ilmestyy. Jätin käsiksen viilatun version eilen. Jihaa! Olen kovasti iloinnut esipuheeseen kirjoittamastani pätkästä, joka minusta niin hyvin tiivistää sen kaiken turhan muutospelon, joka ihmisillä lapsiperhe-elämästä on. Tässä siis pieni pätkä esipuheesta. Loput saatte lukea sitten kirjasta :-)

Leo Tolstoi aloitti Anna Kareninan  unohtumattomalla lauseella: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Leo ei varmaankaan koskaan käynyt Islannissa, koska täällä se on aika tavalla päinvastoin. Minä sanoisin sen näin:

Yksikään onnellinen perhe ei ole toisensa kaltainen, jokainen onnellinen perhe on onnellinen omalla tavallaan.

Tunnisteet: