Ilta teatterissa

Tänään oli teatteri-ilta. Se tapahtui vähän puoliyllättäen, mutta joskus juuri sellaiset suunnittelemattomat jutut ovat niitä parhaita. 


Tulin Helsinkiin tosi lyhyelle työmatkalle. Ehdin olla tällä kertaa kaupungissa vain pari päivää. Siinä ehtii sovitut palaverit ja viimeistellä Hannen kanssa Unelmaduunarit-podcastin ensimmäisen tuotantokauden juttuja. Pikkuisen ehdin Helsinkiäkin kurkata.

Päivän töiden jälkeen tänään illalla minun olisi periaatteessa pitänyt istua koneen ääressä hotellihuoneessani. Pitäisi viimeistellä Kodinonnen käsistä. Aikaa on vielä pari viikkoa, mutta hommaa on aika paljon. Työsähköpostissa on kaikennäköistä pyyntöä ja asiaa, joita pitäisi edistää, arkistoida ja viimeistellä. Verottajaltakin oli tullut joku selvityspyyntö. Forwardoin sen kirjanpitäjälle, koska islanninkielinen virkamieskieli on niin kapulaa, että saan siitä päänsäryn.

Sen yhden meilin forwardoinnin lisäksi en sitten muuta tehnytkään. Päätin, että iha sama! Tänään halusin pitää omaan vapaaillan. Helsinki, marraskuu ja hetki omaa aikaa. En avannut työmeiliä, enkä ehdistänyt mitään.

Mitähän sitten? Urheilla en jaksanut, koska herätys aamuneljältä tuntui vieläkin väsymyksenä koko kropassa. Unta en kuitenkaan vielä seitsemän aikaan saisi. Elokuviin? Tai vielä parempaa: teatteriin? No todellakin!

Muistan jonkun tänä syksynä kehuneen Teatteri Avoimien Ovien Erottaja 1917-1918 -näytelmää. Loppuunmyytyyn näytökseen tälle illalle oli tullut pari peruutuslippua ja ostin niistä aamulla itselleni toisen. Suomenkielinen teatteri on ihanaa balsamia ulkosuomalaisen sielulle. On rajaton ilo katsoa, kuunnella ja kokea suomenkielistä kulttuuria. Minulla oli kaiken lisäksi tästä teatterista erityisen lämpimiä muistoja. Kävin opiskeluaikoina Avoimissa Ovissa katsomassa useampiakin näytelmiä, kun teatteri vielä sijaitsi Töölössä. Nykyään teatterin tilat ovat Erottajalla.


En ole nähnyt tässä teatterissa yhtäkään kylmäksi jättävää näytelmää. Jokainen kerta olen poistunut salista suurten tunnemyrskyjen saattelemana. Erityisen hyvin mieleeni jäi monen vuoden takaa näytelmä Täällä Pohjantähden alla, joka oli rakennettu trilogian naisnäkökulmasta. Se toi minulle täysin uuden ja ravistelevan näkökulman tuohon teokseen. 

Tämäniltaiseen näytelmään olin valmistautunut. Odotin tältä Suomen sisällissotaan sijoittuvalta näytelmältä tuskaa ja surua, ja sitä kyllä sainkin. Mutta sain myös tärkeän muistutuksen siitä, kuinka lähellä ajallisesti ja toisaalta myös edelleen läsnä nuo aiheet edelleenkin ovat. Ajatella, että tuosta tavattoman synkästä, rankasta ja ahdistavasta ajanjaksosta Suomen historiassa on kulunut vasta sata vuotta. 


Ja ajatella, kuinka ajankohtaisia nuo kaikki aiheet edelleen ovat. Kuinka kaikkien päämäärä kiistan alussa on alunperin hyvä. Halutaan tehdä muutosta ja saavuuttaa sitä. Kuinka minä olen oikeassa, mutta nuo muut eivät. Vihapuhe ei aina jää siihen puheeseen. Syntyy eripuraa, sitten huudetaan, tapellaan - ja lopulta ammutaan. Viha, väkivalta ja sorto alkaa yleensä siitä, kun jotain ihmisryhmää aletaan nähdä toisena, alempana ja syyllisenä. Harakka ei ole lintu ja piika ei ole ihminen. Nuo näytelmän sanat jäivät esityksen jälkeen kaikumaan mieleni tiloihin ja kuuluvat siellä varmasti vielä pitkän aikaa.


Heini Tolan ohjaama ja tositarinoihin perustuva Erottaja 1917-1918 oli kamala, erinomaisella tavalla. Pienellä teatteriporukalla oli tehty suuri, hieno työ. Pääroleissa ollut punainen pariskunta Miika Laakso ja Maija Andersson raapivat tiensä ainakin tämän katsojan ihon alle. Valkoisten puolella ollutta ylimielistä rehtorismiestä näytteli pistävän hyvin Jukka Pitkänen. Tämän näytelmän jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että Teatteri Avoimissa Ovissa tehdään todella hyvää teatteria.

Suosittelen! Käykää ihmiset teatterissa, se on kamalaa ja ihanaa.   

Kolme alinta kuvaa: Teatteri Avoimet Ovet, kuvaaja Mitro Härkönen

Tunnisteet: