Kuopus
aloitti päiväkodin elokuun lopussa. Se on tuonut arkeen mahtavia rutiineja ja yhä enemmän iloa. Päivät mörssäri posottaa saparot heiluen päiväkodissa muiden lasten kanssa, alkuilta sujuu kotona leppoisasti leikkien, illalla tulee uni kahdeksalta ja yöunet venyvät keskeytyksettä aamuseitsemään. Voi universumi, miten ihanaa!
Toki hän yhä kiipeilee tuoleille, kirjahyllyille ja törmäilee tanssiessaan huonekaluihin niin että maljakot välillä lentelevät. Mutta se on erilaista, se on tyynempää. Se on iloisempaa sekoilua.
Päiväkodin alkamisen jälkeen tuo lapsi kukoistaa vieläkin enemmän kuin aikaisemmin. Tämän tyypin ympäriltä ei ole koskaan puuttunut naurua, vitsailua ja iloa muista ihmisistä, mutta nyt sitä kaikkea on vielä enemmän. Oikeastaan minusta tuntuu vähän hassulta puhua hyvästä sopeutumisesta päiväkotiin, sillä mielestäni kyse on enemmästä. Päiväkoti on voimaannuttanut tyttöä entisestään. Hänestä on tullut jotenkin kokonaisempi, iloisempi ja myös piirun verran rauhallisempi.
Muutaman ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen tuntuu kuin mörssäristä olisi tullut kaveri kaikkien kanssa. Kun haen häntä päiväkodista, hän moikkaa kaikille tarhakavereille hyvästit - ja muistaa ne nimeltä! Kun tarharakennuksen käytävillä tulee vastaan henkilökuntaa tai lapsia hakevia vanhempia, tyyppi morjestelee niillekin. Hän on ikään kuin ottanut paikan omakseen. Tarhan pihalla tyyppi kävelee siihen malliin, kuin olisi ollut siellä aina.
Päiväkodin aloituksen jälkeen miinuspuolelle on jäänyt vain yksi tyyppi: anoppi, jonka rooli energiapallon positiivisen säteilyn vartijana on nyt vähentynyt.
Me yritämme kuitenkin tavata mahdollisimman usein, vähintään viikonloppuisin. Välillä käymme kylässä arki-iltaisinkin, sillä anopilla on upea arkeamme helpottava tapa kutsua meidät kaikki luokseen syömään. Yhtenä syksyisenä iltana olimme jälleen matkalla tuttua tietä pitkin paistetulle kalalle. Ilmassa oli niin raikkaan nättiä syksyistä tunnelmaa, että päätimme käydä ikuistamassa illan ottamalla kuvia matkan varrella meren rannalla.
PS.
Näissä kuvissa minulla ja kuopuksella oli päällä suomalaisen
Mellin vaatteita. En ole tämän syksynä aikana käyttänyt mitään muuta vaatetta yhtä paljoa kuin tuota pitkähihaista mustaa mekkoa. Pitkähihainen ja polvimittainen tencel-mekko ei purista mistään, mutta istuu täydellisesti. Se ei rypisty, se on lämmin ja sen sivussa olevissa taskuissa voi lämmittää syystuulen kylmäksi puhaltamia käsiä.
Kuvissa esillä olevat kuopuksen housut ja pusero ja minun mekko ovat saatuja.