Hevoshistoriani: pelon kautta laukkasuoralle

Siitä ei ole kauaakaan, kun pidin ratsastamista epämiellyttävänä. Se on vähän outo juttu, koska nykyään teen hevosen selässä paikasta toiseen etenemistä myös työkseni. 


Lapsena fanitin kovasti shetlanninponeja. Tiedättehän ne alle metrin korkuiset paksumahaiset, lyhytjalkaiset ja järjettömän jästipäät miniponit, joilla kasvaa massiiviset korvakarvat? Niillä minä ratsastin kymmenvuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi. Meillä oli kotona kaksi shettistä, ja pikkusisko tai ystävä seurana viiletimme niiden kanssa pitkin kantahämeen metsäpolkuja vuoden ympäri monta kertaa viikossa. Tipuin joka päivä ainakin kerran, koska eihän meillä mitään satuloita ollut. Ponit olivat ahkeria jukuripäitä: ne pukittivat ratsastajan alas, tekivät äkkijarrutuksen tai kääntyivät 180 astetta ja lähtivät posottamaan kotia kohti. Jos shetlanninponit olisivat suuren hevosen kokoluokkaa, ei olisi kaukana että ne luokiteltaisiin hengenvaarallisiksi.

Maastoralli ponien kanssa ei pelottanut tippaakaan. Rakensimme maastoon risuista pieniä esteitä ja hypimme niitä vuorotellen. Yhden kerran kasasin kävyistä kiinteän maastoesteen, jonka läpi shettisponi päräytti. Kovat kävyt singahtelivat vauhdilla ympäriinsä ja osa jäi rullaamaan kavioiden alle. Siinä sitten kaaduimme pehmeälle polulle molemmat, poni ensin ja minä perässä. Ne retket olivat ihanan lapsellista hauskanpitoa. 

Kun kasvoin isommaksi, oli pakko upgreidata kokoluokka. Vaihdoin shettikset hevosiin ja maastoretkeilyn ratsastuskouluun. Se oli vikatikki. Näin jälkeenpäin sen kehtaa jo myöntää: en nauttinut niistä tunneista lainkaan. Joka ikisellä kerralla vatsaa nipisteli ja kauhu takoi kurkkua. 

Pelkäsin kentän aitaa ja maneesin seiniä. Ajattelin, että jos tämä ratsu nyt villiintyy, kompastuu tai saa jotain päähänsä, täältä ei pääse pois. Tipahdan päin tolppaa. Poks. Jään puristuksiin hevosen ja peltiseinän väliin. Sekin ahdisti, että ratsastuksenopettaja kiinnitti jatkuvasti huomiota virheisiin: huonoon ryhtiin, ylöspäin pyrkiviin kantapäihin, heiluviin käsiin. Aina oli joku pielessä, eikä ratsastaminen tuntunut enää yhtään samalta kuin siellä metsäpolulla. 

Ratsastuskoulussa ei luultavasti ollut mitään vikaa. Ratsastustunneillahan on tarkoitus oppia paremmaksi ratsastajaksi, istua paremmin ja oppia hallitsemaan hevosta. Minua ei kuitenkaan vähempää voinut kiinnostaa, ovatko kantapääni oikeassa kohdassa vai eivät. Lapsena sitä ei kehdannut kuitenkaan sanoa ääneen - pelkäsin kai, että olisi jotenkin nössöä ilmoittaa, että en uskalla hyppiä esteitä tai en pysty harjoittelemaan peruuttamista peltiseinän vieressä.

Liukenin siis vähin äänin paikalta. Ratsastusharrastus jäi yli kymmeneksi vuodeksi. Pidin kyllä hevosista, mutta en halunnut mennä ratsastamaan. Mutta sitten kaikki muuttui yhtenä päivänä, kun tulin ensimmäistä kertaa Islantiin. 



Lähdin syksyllä 2003 kokeilumielessä lyhyelle islanninhevosvaellukselle. Käppäilimme islanninhevosten kanssa pari tuntia. Jo siinä tallin pihatiellä koin tutun tunteen. Ratsastaminen oli taas ihanaa. Koko kaksituntinen oli täyttä mahtavuutta. Pääsin pienikokoisten ja pulskien kavioeläinten kanssa maastoon. Kukaan ei kytännyt istuntaa tai kehottanut laittamaan puseroa housujen sisään, että ryhti tulisi paremmin esiin. Tallinomistaja kehotti vain seuraamaan perässä ja ottamaan harjasta kiinni, jos pelottaisi.

Eikä minua pelottanut yhtään. Ympärillä oli vuoria, peltoaukeita ja kuohuva joki. Oli tilaa mennä ja mutkitella. Tulin seuraavalla viikolla uudestaan ja pyysin jo reippaampaa hevosta. Uskalsin mennä kovempaa. Kokeilin tölttiä ja menin laukkaakin. Muhkurainen pelto vain vilisi silmissä, kun juoksimme kotiin vesiputouksilta. Teimme loppulämmittelyn islantilaiseen tyyliin: täyttä laukkaa kotipihaan ja suu korvissa.

Islanninhevoset, letkeä maastoratsastus ja ronski meininki palauttivat ilon hevosiin ja ratsastukseen. Muutamaa vuotta myöhemmin tein ensimmäisen monipäiväisen ratsastusvaelluksen, eikä sen jälkeen ole ollut paluuta hevosettomaan aikaan.

Tänä vuonna on menossa viides kesä hauskoja islanninhevosreissuja Pohjois-Islantiin. Ensi kesän matkat ovat jo suunnitteluvaiheessa täällä hevostilan keittiön tiskipöydällä olevassa paperikalenterissa. 

Huomasin hevosten kanssa sen, kuinka oppia olemaan pelkäämättä. On totuteltava tekemään itseä kiehtova mutta pelottava asia omalla mukavuusalueella ja vähän eri tavalla kuin aikaisemmin. Täytyy löytää oma tapa toteuttaa omaa intohimoa. Sitten pitää toistaa tekeminen uudestaan ja uudestaan niin monta kertaa, että pelko laimenee.

Että täällä sitä ollaan, hevostallin eteisessä kirjoittamassa tätä juttua ja odottamassa huomenna starttaavaa vaellusretkeä vuoristoon. Vatsaa ei tällä hetkellä nipistele kuin se lampaanlihasta valmistettu keitto, jota söin illallisella pari lautasta liikaa. Hevosjännityksen tilalla on pelkkä riemu.

Kiitos ylemmästä kuvasta Annalle, joka nappasi sen eilisellä maastolenkillä.

Tunnisteet: