Huomenna otetaan ohjakset

Nyt on tullut aika....aaah en oikein ehkä edes uskalla kirjoittaa tätä lausetta loppuun koska jännittää niin pirusti...no okei!! Yritän.



Nyt on tullut aika tämän likan tehdä ensimmäinen islanninhevosvaellus vapaana juoksevan hevoslauman kanssa. Meitä on 18 ratsastajaa, neljä opasta ja 71 hevosta. Eli melkein viisikymmentä vapaana kävelevää/tölttäävää/laukkaavaa/mitä ne nyt ikinä keksivätkään islanninhevosta. 

Voi vitjat, en todella tiedä, saanko ensi yönä unta.

Olen ratsastanut pienenä tyttöjän vuosikausia shetlanninponeilla. Olen tippunut kymmeniä ellen jopa satoja kertoja. Ponit olivat kovia pukittelemaan ja mestareita tekemään yllättäviä sivuliikkeitä metsäpolulla. Kokemusta on maastorallista vaikka miten ja paljon. 

Sitten kasvoin vähän ja päätin kokeilla ottaa ratsastustunteja. Ikävä juttu ja pari vuotta sen myöntämiseen meni, mutta ratsastuskouluista en oppinut koskaan tykkäämään. Se ei vain tuntunut koskaan superkivalta, minun omalta jutulta. Suoraan sanoen minua kammotti kiertää kehää suljetussa tilassa - ajattelin koko ajan, että mitä jos putoan kaviouralle ja lauma hevosia juoksee päältäni. Tai jos tipahdan seinää päin. Estetunnit olivat ihan hirveitä.

Lopetin ratsastustunnin ja alkoi pitkä tauko sekä ratsastuskesta että hevosista. Löysin hevosurheilun uudestaan vasta kymmenisen vuotta myöhemmin, kun muutin Islantiin. Kävin vaihtarikavereideni kanssa yhdellä päiväretkellä Reykjavíkin lähistöllä olevalla Laxnesin tallilla ja siitä se sitten lähti.


Ensimmäisen kerran kokeiltuani tiesin heti, että tämä on minun juttuni. Islanninhevoset ja niillä matkailu maastossa maisemia katellen ja matkaa taittaen. Juuri tämä on sitä, mitä minä haluan tehdä: yhdisätä ulkoilun, hevoset ja vapaan ratsastustyylin. Ymmärrän, että siinä että kantapäät, lonkka ja olkapäät ovat samassa linjassa on joku pointti, mutta en itse jaksa kiinnostua siitä. Ja joku pohkeenäväistö ei voisi vähempää kiinnostaa. Sorry tästä, kaikki kouluratsastajat! Mä tiedän että kouluratsastus ja ratsastutunneilla käyminen on monille rakas laji ja se saakin olla. Upeasti meneviä ratsukkoja on minusta ihana katsella, mutta ei yrittää sama itse.

Sitä paitsi issikat ovat niin ihanan pieniä. Useimmat niistä ovat varmajalkaisia, sopivan leveitä (kuten tämä hevosystäväni Höttur) ja maastovarmoja. Niiden kanssa on mahtavaa posottaa yhteistuumin pitkin vuortenrinteitä ja joenpenkkoja. Onhan se nyt pirun siistiä olla ulkona ja matkustaa jonkun muun kantamana vielä näin aikuisenakin. 

Kun nopeasti laskeskelin, olen viimeisen viiden vuoden aikana ratsastanut islanninhevosilla reilu tuhat kilometriä. Se on tällaiselle aikuisratsastajalle aika paljon se.

Ja silti - huhhh - minua edelleen vähän jännittää se huominen reissu, vaikka hevoset ovat superkokeneita ja ratsastusoppaat samoin. Arveluttaa ajatus niistä vapaina juoksevista hevosista. Miten ihmeessä ne pysyvät yhdessä läjässä eivätkä hajoa pitkin erämaata? Entä jos ne päättävät juosta kotiin, juokseeko minun ratsuni kovempaa? Saako se ne kiinni? Mitä jos pitää koko ajan laukata? Entä jos pissattaa mutta lauma ei pysähdy? 



Anoppi oli niin kultainen, että osti minulle onnenkalun tälle työmatkalle. Eilen illalla avaamastani lahjapussista löytyi hänen parhaan ystävänsä käsintekemät nahkaohjakset. Voi viude miten hienot!

Tällä anopin ystävättärellä oli ennen eläköitymistä paljon omia hevosia ja hänen edesmennyt puolisonsa oli hevosmies henkeen ja vereen. Enää ystävätär ei itse ratsasta, mutta tekee kaikkea hevosiin liittyvää puuhastelua. Hän esimerkiksi valmistaa hevostarvikkeita käytetystä nahasta. Kahdeksaakymmentä lähestyvä leskinainen bongaa ihmisten poisheittämiä nahkavaatteita, nahkasohvia, taljoja ja muuta nahkaroinaa, leikkaa materiaalin ja tekee niistä vaikkapa ohjaksia. Nahkaohjaksen sisään hän laittaa ohuen nailonnarun, jotta ohjakset eivät veny käytössä.



Huomenna starttaa kuusipäiväinen ratsastusvaellus Pohjois-Islannin erämaassa. Tämä on jännittävää, ehkäpä jännittävin työviikko hyvin pitkään aikaan. Nyt painun nukkumaan, että olen aamulla virkeä. Pitäisi näinä pikkupanikoinnin tunteina vain muistaa, että kun vähän jännittää, se menee yleensä hyvin. Pikkuriikkinen vatsannipistely ja kauhunjäykkyys hartioissa häviää sitten kuin se varsinainen asia alkaa. Huomenna otetaan uutuutta natisevat nahkaohjakset käsiin ja toivotaan parasta. Päivitän Instani storyyn tämän viikon ajalta reissutunnelmia kunhan vain akkua riittää ja 3g kannattelee. 

Ihanaa viikkoa!

Tunnisteet: , ,