Minä en ole aina ollut hyväosainen

Kirjoitin viime viikolla rahasta ja palkkatasoista. Juttua kommentoitiin ja klikattiin ahkeraan. Kiitos siitä! Tänään Valeäidin Nauhoitukset -podcastista löytyy jakso, jossa minä ja Hanne puhumme rahasta, vauraudesta, tuhlaamisesta, törsäämisestä, palkasta ja ylipäätään kaikesta, mikä liittyy henkilökohtaiseen taloudenpitoon. Hanne kirjoittaa tosi hyvin aiheesta juuri nyt blogissaan (suosittelen, todella):

"Tulot, vauraus, menot, rikkaus. Aihe, josta mua pelottaa puhua enemmän kuin masennuksesta tai lasten kasvattamisen kipuilusta. Olen aina ollut hyväosainen ja suurimman osan elämästäni myös hyvätuloinen."

Kuten tuolla viime viikon blogikeskustelussa kävi ilmi, rahasta puhuminen ei noin yleisesti ottaen ole kamalan helppoa etenkään silloin, jos keskustelun osapuolten välillä on suuri ero palkoissa. Hannekin myöntää, että hänestä ei tunnu hyvältä kysyä opettajakaveriltaan, paljonko hän tienaaa. Koska hän tietää, että hyvin todennäköisesti hyvin paljon vähemmän - vaikka hänen mielestään opettajan tuottama arvo maailmalle on paljon isompi kuin Hannen itsensä työssään tuottama arvo.

Jos mun kuukausipalkkani olisi, sanotaan nyt vaikka se Veikkauksen johtajan rapeat 30 000 euroa, en tiedä, tuntuisiko minusta vaikealta kysyä, paljonko hotellin vastaanottovirkailijana työskentelevä kaverini tienaa. Luultavasti se olisi ainakin vähän kiusallista. Luultavasti jättäisin kysymättä. En tiedä. En osaa sanoa, koska en ole koskaan tienannut noin paljoa rahaa.

Nykyisellä tulotasollani - tiedän tienaavani keskimääräisesti ehkä kaksinkertaisesti sen mitä vastaanotossa työskentelevä frendini - minua ei nolota asiaa kysyä. Eikä minua nolottanut kysyä täällä Islannissa palkan suuruutta siltä pankkiirikaveriltani, jonka viimekertainen pelkkä palkankorotus oli kaksi kertaa minun senhetkinen bruttopalkkani. Lähinnä absurdi tilanne vain nauratti silloin: miten kukaan voi tienata noin julmetusti rahaa tehden yhtä pitkiä työpäiviä kuin minä (tämä siis aikana, jolloin meillä ei vielä ollut lapsia) eikä edes ole minua henkisiltä ominaisuuksiltaan yhtään sen fiksumpi tai nopeampi. (Vastaushan on ihan yksinkertainen: hän tuottaa paljon enemmän rahaa omistajilleen kuin minä asiakkailleni.)

Hannen kanssa rahasta juteltuamme jäin miettimään, miksi minua ei nolota tämä raha-asia tai omasta melko hyväosaisesta elämästä puhuminen juuri lainkaan.  Olenko jotenkin ylevämpi ihminen, jota ei maalliset asiat hetkauta? No en kyllä todellakaan ole. Johtuuko se siitä, että minä asun täällä turvallisen välimatkan päässä pienellä saarella ja suurin osa teistä lukijoista ja podcastin kuuntelijoista Suomessa? Ehkä välimatka tosiaan antaa varmuutta huutaa vähän kovempaa. Islannissa rahalla retostellaan avoimemmin kuin Suomessa, eli ehkä sekin vaikuttaa.

Mutta sitten on vielä yksi juttu. Luulen, että kursailematon suhtautumiseni rahaan johtuu myös siitä, että minä en ole aina ollut hyväosainen - siis pohjoismaisella mittapuulla, johon itseäni vertaan. 



Vanhempani olivat yksityisyrittäjiä lamavuosia seuranneeseen vittumaiseen konkurssiin asti. Vähän ennen yrittäjyyttä äitini irtisanoutui omasta vakituisesta työsuhteestaan ja jäi hoitamaan lapsia kotiin ja tukemaan "perheen yhteistä yritystä".  No vanhempani sitten erosivat ja erossa äitini jäi aika lailla tyhjän päälle: työttömänä ja pennittömänä. Kaikki ketkä tämän ovat kokeneet - ja tiedän, että näitä tarinoita riittää ja etenkin 1990-luvun työttömyys- ja konkurssivuosilta - tietävät, että se oli kokolailla kusinen tilanne. Tilanne toki ajan myötä parani, tuli uusi työpaikka ja niin edelleen. Mutta olihan siinä tietysti vaikeita vuosia monta.

Nuo vuodet selittävät aika monta asiaa.

Esimerkiksi sen, että mä en itse koskaan, en ikipäivänä niin kauan kuin pysyn terveenä ja elän, jää taloudellisesti riippuvaiseksi yhtään kenestäkään. Siitä asti kun aloin käydä töissä, päätin, että minulla on aina avain siihen takaporttiin, josta pääsee ulos. Käytännössä se päätökseni siis tarkoitti sitä, että tekisin aina töitä kun pystyn (jos lapsia joskus tulisi, en jäisi kotiin vuosikausiksi - ja niin ei tosiaan käynyt) ja minulla on aina tarpeeksi omaa rahaa tulla jonkun aikaa toimeen, jos puolisoni vaikka haluaisi erota, kuolisi tai muuten vaan katoaisi. Ja sekin lupaus on pitänyt. Ne rahat eivät ole yhteiseen käyttöön, lasten asuntosäästötilille tai hätätilanteen varalle. Ne ovat minun oma henkilökohtainen vararahasto, josta olen itse asiassa aika ylpeä. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa sitä rahaa ei tarvitse koskaan käytää mihinkään. Kun minä olen vanha, omat lapset ovat kasvaneet aikuiseksi ja niillä menee toivottavasti hyvin, puoliso on kuollut (hän on minua vanhempi ja miehet yleensä kuolevat naisia nuorempana) ja minä olen toivottavasti siinä kohtaa yhä terve. Silloin lupaan tuhlata sen vararahaston johonkin ihan älyttömään. Tai ehkä lahjoitain sen jollekin löytäeläinkodille. Who knows.

Olen aina halunnut tulla itse toimeen. Mulla oli hyvä koti, mutta halusin silti muuttaa omilleni jo 16-vuotiaana. Halusin pärjätä yksin. Menin opiskelujen ohella töihin. Tein pari vuotta vuorotöitä lasivillatehtaalla ja raviviikonloppuina päivystin Forssassa Pilvenmäen totokassalla. Voi jumaleissön mutta vihasin kumpaakin työtä kuin ruttoa. Olin töissä vain rahan takia. En siksi, että se olisi ollut motivoivaa, kiinnostavaa, verkostojen kannalta järkevää tai auttanut uralla eteenpäin. Sain siitä rahaa ja se raha oli ihanaa. Muistan vieläkin sen villin tunteen, kun ensimmäisestä liksasta pääsin törsäämään ruokakauppaan: ostin 1990-luvun puolivälissä tacoja, törkeän hintaisia maustekastikkeita ja jauhelihaa paikallisesta Euromarketista. Ostokseni maksoivat yli 50 markkaa ja se oli minulle silloin ihan julmetun paljon rahaa ruokaan tuhlattavaksi. Kävelin hitaasti kotiin, koska pelkäsin, että jos kiirehdin, muovikassi saattaa osua sillankaiteeseen, hajota ja sitten tapahtuisi jotain ihan kamala: kalliit ruoat leviäisivät pitkin mäkeä.  Söin niitä tacoja koko viikonlopun ja muistan vieläkin kuinka sinä sunnuntai-iltana mietin, että joku päivä vielä on niin, että voin ostaa näitä saatanan tacoja vaikka joka päivä.

Meidän perheessä tai lähipiirissä ei juurikaan ollut korkeastikoulutettua väkeä. Yläasteen ja lukion opinto-ohjauskaan ei ollut parhaasta päästä tai ainakaan minä en sitä oikein osannut hyödyntää. Kukaan ei oikein osannut opastaa opinnoissa, vinkkailla tietyistä kouluista tai alasta, jolle olisi hyvä kouluttautua. Harkitsin lukioon mennessäni pitkää matikkaa, mutta kaikki joilta kysyin, sanoivat, että se olisi liian vaikeaa, että ei ehkä kannata, koska olisin sen kanssa ongelmissa sitten kun kirjoitusten aika koittaa. Olin hölmö, kun uskoin. Olin tosi hölmö, kun en uskonut itseeni. Tottakai minä olisin pärjännyt. Kirjoitin lyhyestä matikasta täydet pisteet. Kirjotin kolme muutakin laudaturia ja yhden E:n ja lukion päästötodistuksen keskiarvo oli yli yhdeksän. Kaikki tämä ei todellakaan siksi, että minua olisi kamalasti kiinnostanut käydä koulua ja oppia niitä asioita, vaan koska halusin halusin pois lasivillatehtaalta ja ainoa reitti oli hyvä koulumenestys.

Tajusin hakea kauppikseen. Tiesin, että sinne minun, kärsivällisen pänttääjän, olisi suhteellisen helppo päästä sisään. Arvelin, että sieltä valmistuttua voisi ehkä päästä töihin, joissa voisi tienata vähän enemmänkin rahaa. Pärjäsin koulussa ja tein töitä. Perustin opiskeluaikana oman yrityksen, vaikka olin 1990-luvulla lamaa katsellessani päättänyt, että saletisti yrittäjäksi en ala. Nooh. Hain sen Y-tunnuksen silti. Onneksi hain! Aloitin pienimuotoisesti, mutta laskutin joka vuosi edellistä vuotta enemmän ja se on toistunut aina tähän päivään asti. Tämän vuoden menestyksestä en vielä osaa sanoa, mutta viime vuonna myynti kasvoi 50 % edellisvuoteen verrattuna. Saatana. Itse tein!



En ole edelleenkään rikas, en ole miljonääri enkä korkotuloilla elävä sijoittaja. En koskaan päätynyt niihin rahakkaisiin kauppisduuneihin - tienaan kuussa vähemmän kuin 15 vuotta työelämässä olleen ekonomin keskipalkka. Elän silti turvallista elämää ja rahahuolista vapaata arkea. Voin hankkia kaiken mitä haluan. En tiedä olenko oppinut olemaan tykkäämättä kalliista autoista, kalliista teknisistä vempaimista, niistä kalleimmista talvitakeista ja molotus-lastenhaalareista. En niitä inhoakaan, mutta mulle ne ovat samantekeviä. Ja mitään, mikä on samantekevää, en halua hankkia, koska se ei lisää omaa onnellisuutta.

Mutta kaikenlaista on toki tullut vuosien varrella hankittua. Ja tiedostan senkin, että näihin asioihin mulla ei olisi mahdollisuutta pienituloisena. Ostan vakuutuksia, joilla minimoin perheemme riskejä. Kun ostan auton, ostan sen käteisellä. Ostan sijoitustuotteita, joilla parannan taloudellista asemaani. Säästän rahaa omille lapsille. Jeesaan sellaisia, joilla rahaa on vähemmän kuin minulla. Annan vuodessa noin parituhatta euroa hyväntekeväisyyteen: puolet Suomeen, puolet kansainvälisille organisaatioille. Ostan sellaisia vaatteita joista itse tykkään. Mulla on 400 euron käsilaukku. Hah. (No se on minun omalla mittapuulla mun käsilaukuksi jo aika älytöntä.) Ja ennen kaikkea omassa menestymisessä tärkeintä mulle on se, että saan tehdä töitä, joista tykkään. Olen semmoinen uuden ajan elitisti, joka valitsee itse duuninsa ja elämäntapansa ja tekee elämästään juuri sellaista kun haluaa. Ainakin siihen asti kun säilyy terveenä ja mitään kamalaa onnettomuutta ei tapahdu. Koska kaikkeenhan ei voi ihminen koskaan itse vaikuttaa. 

Kaikki sellainen rahalla hankittu, mitä minulla on, olen hankkinut itse niissä puitteissa, mitä hyvinvointivaltio on tarjonnut. Mä olen siitä kaikesta valtavan ylpeä. Olen puurtanut ja olen saavuttanut asettamiani tavoitteita. Ihan kaikkea en ole saavuttanut, mutta melkein kaiken olen. Ehkä rahasta puhuminen ei nikotuta siksi, koska olen tehnyt sen itse. 

(Niitä aikaisemmin mainittuja tacoja en ole muuten tänä vuonna syönyt kuin kerran. Sekin oli ravintolassa.)

Tunnisteet: ,