Lapsi käsittelee pettymystä

Muistatteko, kun kirjoitin viime viikolla pitkään suunnitelluista kaverisynttäreistä, jonne kutsuisimme aivan kaikki luokkakaverit? No ne olivat eilen. Kaikki meni kuten pitikin, yli kolmekymmentä lasta tuli paikalle. Ensin hypittiin tunti voikkasalin trampoliineilla, temppuiltiin renkaissa ja vedettiin spontaaneja juoksukilpailuja joustavalla permannolla. Sen jälkeen syötiin kakkua, läikytettiin maitoa ja heiteltiin popcorneja pöydän toisella puolella istuvan suuhun.


Vain yksi asia meni ihan toisella tavalla kuin oli suunniteltu. Esikoinen sairastui. Perjantaiaamuna nousi kova kuume ja se jatkui oksennustautina. Lauantaina lähti ääni. Kurkusta kuului pelkkää pihinää, kun kohta seitsemän vuotta täyttävä muisti peiton alla sängyn pohjalla maatessaan, että mullahan olisi tänään ne synttärit. Juuri se yksi silmäräpäys, jolloin asia valkeni lapselle, tuntui erityisen pahalta. Miten niin voisi muka olla, että hän ei pääsisi omille synttäreilleen?

Äiti miksi juuri tänään piti tulla kipeäksi! Miksi juuri minä? Sinne juhliin tulee kaikki paitsi minä! Mä olisin halunnut leikata kakun ja leikkiä. 


Nyyh. Hirivittävä pettymys. Juhlat oli kuitenkin pakko pitää eilen, sillä lapsen ystävä vietti juhlia samana päivänä ja hän oli terve, kaikki oli jo kutsuttu, tila oli jo maksettu, kakut oli jo tilattu eikä seuraavana neljänä viikonloppuna tai arkipäivän iltana lastenjuhlia olisi pystytty aikataulujen takia järjestämään. 


No miten siitä selvittiin? Ensin juttelimme tunnin pettymyksistä. Siitä, miten asiat eivät aina mene niin kuin toivoo. Suunnitelmat eivät aina onnistu ja mitä tahansa voi sattua kenelle tahansa. Kerroin, kuinka minun ja isin hääjuhlissa, jolloin esikoinen oli vasta muutaan kuukauden ikäinen, melkein puolet vieraista ei päässyt paikalle, koska tulivuori purkautui ja lentokoneet eivät kulkeneet. Niin, että vaikka tämä juhlien missaaminen harmittaa nyt kamalan paljon, tulee kuitenkin uusia juhlia ja uusia hauskoja päiviä. Yksien synttärijuhlien menettäminen ei ole kuitenkaan maailman kamalin juttu. (Mitä seurasi tietysti kysymys, että mikä sitten on maailman kamalin juttu. Ja kun en heti vastannut, esikoinen täytti tyhjän kohdan itse. Hän totesi maailman kamalimman jutun olevan se, mitä tapahtui Birnalle. Siihen en oikein voinut lisätä mitään.)


Menin kuitenkin itse sovitusti järjestämään juhlia, autoin lasten vahtimisessa, takkien järjestelyssä siivoamisessa ja laastareiden etsimisessä. Tallensin lasten yhteisen tervehdyksen kännykälle ja keräsin talteen kaikki kortit. Kotiin palattuani esikoinen katsoi koulukavereidensa tervehdyksen sairastuneelle juhlakalulle kännykästäni ja luki lapsilta saamansa kortit. Kävin ostamassa irtokarkkia ja sipsejä ja vuokrasin naapuritalon leffavuokraamosta yhteisen suosikkielokuvamme Beverly Hilssin Chihuahua 2:n.

Päivä saatiin päätökseen eikä lapselle näyttänyt loppujen lopuksi jääneen kauhean paha mieli. Luulenpa, että siinä auttoi suora puhe pettymyksistä ja siitä miten kaikki ei aina onnistu niin kuin haluaisi. Luokkakavereiden lähettämät terveiset ja kortit lääkitsivät myös sitä omien synttäreiden missaamisesta syntynyttä surua. Sekä tietysti ne yhteiset irtokarkit ja leffailta mutsin kanssa. Ja lupaus siitä, että reippaana tyttönä saatkin tosi kivan syntymäpäivälahjan äidiltä ja isältä. Nyt pitäisi enää keksiä, mikä se on. Vielä on muutama päivä aikaa!

Tunnisteet: , ,