Mikä on sinulle luksusta?

Joululomalla yksi kotonamme kylässä käynyt perhetuttu hehkutti uutta työpaikkaansa. Mielenkiintoisen työn sisällön lisäksi erityisen suurta riemua aiheutti se, että joka työpäivä on tunnin mittainen ruokatunti, jolta saa palkkaa. Aivan mahtavaa. (Tunnin ruokatunti maanantaista perjantaihin kello 12 ja 13 välillä. Jibb...eeeehh.)


Perhetuttumme on tehnyt parikymmentä vuotta töitä rahoitusalan hommissa yksityisellä sektorilla. Uuden työnantajan kanssa meininki on huomattavasti lungimpaa, joten ymmärrsin kyllä innostuksen. Olin iloinen kaverin uudesta työpaikasta. 

Keskustelumme polveili eteenpäin ja lopulta päästiin käsiksi rahaan. Islannissa puhutaan aika avoimesti rahasta ja niin mekin pian vertailimme kuukausipalkkojamme. Perhetutun kuultua liksani hän kauhistui. "Ai kauhee, miten vähän! Miten te pystytte koskaan tekemään mitään kivaa yhdessä perheen kanssa?" Lopulta hän näytti keksineensä ratkaisun siihenkin, miksi meillä ei ole olohuoneen seinällä litteää ruutua. "Eihän teillä tosiaan ole edes televisiota."

Joka kerta kun keskustelu kulkee tähän suuntaan, minähän suorastaan riemastun. Minusta on ihanaa päästä kertomaan tilanneteeseemme hieman alentuvasti suhtautuvalle, kovaa kuukausipalkkaa nauttivalle henkilölle omista valinnoistani. 

Kukaan ei seuraa, käynkö päivän aikana syömässä vai en. Päivästä riippuen pidän tunnin ruokatauon, kolmen tunnin ruokatauon tai nolla minuuttia ruokataukoa. Minulla ei ole ainoatakaan vittumaista kollegaa tai esimiestä, koska päätän itse, kenen kanssa teen töitä. Minun ei tarvitse lomailla silloin kun kaikki muutkin lomailevat, vaan voin matkustaa sesongin ulkopuolella - silloin on rauhallisempaa ja edullisempaa. Teen työtä, josta saan tarpeeksi rahaa, en työtä, josta saan mahdollisimman paljon rahaa. Kerroin perhetutulle, että taon massia mielenkiinnon kohteillani, jotta minulle jää reilusti aikaa tehdä asioita, joista pidän, ja tehdä samalla elantoa. Ajattelepas, jos sullekin maksettaisiin vaikka sukeltamisesta, ehdotin perhetutulle, joka on kova sukeltamaan. Vastaus oli niin perus, että meinasin tikahtua. "No mut eihän sukellusopettajat saa kovin hyvää liksaa."

No ei ehkä, mutta he tekevät joka päivä sitä, mistä he pitävät: sukeltavat. Sinä edistät stressitasot punaisella korporaation asioita ja hikoilet saavuttaaksesi vuosibonarin, jotta voisit viedä perheesi pariksi viikoksi hiihtolomalla Indonesiaan, missä pääset sukeltamaan pari kertaa päivässä.

Yritysjohtajalle jää varmasti enemmän taskuun rahaa kuin sukellusmaikalle, mutta silloin sopii tietysti toivoa, että big boss pitää työstään ihan julmeusti eikä tee sitä vain rahan takia.


Iso rahallinen korvaus ei nimittäin kompensoi ainakaan minulle sitä, että joutuisin tekemään julmetun määrän epäkiinnostavia töitä valtavassa paineessa ja kokien suurta vastuuta alaisistani. Mitä teen neljälläsadallatuhannella eurolla, jos en ehdi sitä koskaan käyttää? Otan mieluummin neljäkymmentätuhatta euroa ja elämän ja työn, joista pidän. 

Kerroin perhetutulle, että meidän kahden kuukausipalkkojen vertailu ei oikein kerro mitään meidän kahden elämistä. Minun luksukseni on nimittäin varmasti aika eri kuin perhetuttuni luksus. Jos palkkani nyt viisinkertaistuisi, en ostaisi kallista autoa, koska minä en tarvitse sitä uutta kallista autoa yhtään mihinkään. Meillä on jo tarpeemme täyttävä auto. En pahemmin välitä jalokivikoruistakaan, joten en ole sellaisista koskaan edes haaveillut. Tiffanyllä on varmasti kaikkea kivoja kimaltelevia juttuja, mutta eivät ne ole esineitä, jotka saisivat sydämeni lyömään nopeammin.

Uutta automallia, arvokasta Rolexia tai paksua osakesalkkua enemmän minua ilahduttaa (siis niiden kaikille yhtä tärkeiden asioiden kuten terveyden ja läheisten elossa pysymisen lisäksi) älyttömän paljon se, että minulla on pokkaa mennä arkisin urheilemaan keskellä päivää työajalla. Tai että voin lounasta syödessäni katsella yhden jakson Narcosia. Tai että voin hakea muksut koulusta ja päivähoidosta ilman tunnetta siitä, että olen taas myöhässä. Luksus on minulle vapautta tehdä järkeviä, kivoja ja tarpeeksi pankkitiliä kartuttavia töitä ilman stressiä, pelkoa ja kiirettä. 


Mutta hei, en todellakaan ole mikän zen. Enkä ole melkein nelikymppisenäkään vielä saavuttanut kaikkea sitä maallista luksusta, mistä haaveilen. Minulle toistaiseksi saavuttamatonta luksusta on esimerkiksi oma sauna ja puutarha, jonne voisi istahtaa löylyjen jälkeen. Vuosi töissä Uudessa-Seelannissa, käsilläseisontaa, leuanvetoja ilman kuminauhaa ja jäntevä keskivartalo. Hirmuhyvä romaanikässäri. Nykyistä kovemmat patjat sänkyyn ja patjojen päälle villaiset petarit. Kylpyhuone, jossa voi pyörähtää kädet levitettynä eivätkä sormet osu seiniin.

Olette ehkä joskus lukeneet tarinan kalastajasta ja liikemiehestä? Tarinan liikemies juoksee tuhatta ja sataa saadakseen hamassa tulevaisuudessa vapaa-aikaa tehdäkseen sitä, mitä kalastaja jo tekee. Tässä on oikeastaan kysymys ihan samasta asiasta. Minulle luksus on sitä, että voin nauttia arjestani ja vaikuttaa siihen itse mahdollisimman paljon. Se aika mikä täällä maan päällä heilutaan ja piereskellään, kannattaa käyttää hyvin. Hyvillä viikonlopuilla ei tee juuri mitään, jos arki on paskaa. Olen siis mieluummin kalastaja (jolla on hyvä langaton verkko).