Alakoululaisen iltapäivän tyhjät tunnit

Esikoisen koulu alkaa kasilta ja loppuu yhdeltä. Sen jälkeen on kolmesta neljään tuntia luppoaikaa, jolloin me vanhemmat olemme vielä työjuttujen ääressä ja kuopus päivähoidossa. Mitä noiden neljän tunnin ajaksi oikein keksisi, kun iltapäiväkerho, josta olin koulun alettua todella innoissani, onkin osoittautunut pettymykseksi?


Islannissa tarjotaan ala-asteikäisille iltapäiväkerhotoimintaa koulun jälkeen. Usein iltapäiväkerho eli iltapäiväkoti sijaitsee kätevästi samoissa tiloissa koulun kanssa, eli lapset siirtyvät sinne koulun päätyttyä omatoimisesti. Vanhemmat hakevat lapset kerhosta neljän tai viiden aikaan tai jos koti on lähellä, lapset kävelevät kerhosta yksin kotiin.

Esikoinen diggaa käydä koulua ja on ihan tulessa opittuaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajat ovat kivoja, koulukaverit ovat kivoja, koulussa on ihanan iso kirjasto ja oma uimahalli! Ainoastaan iltapäiväkerho aiheuttaa närää. Siellä kun ei kuulemma tapahdu mitään kiinnostavaa.

Seurattuani iltapäiväaktiviteetteja tämän syksyn ja talven ajan on pakko sanoa, että olen lapsen kanssa samaa mieltä. Samaan lopputulokseen on tullut monen muunkin samaa kerhoa käyvän lapsen vanhempi. Lapsen iltapäiväkerho on osoittautunut paikaksi, jossa lapsia säilytetään koulupäivän loppumisen ja vanhempien työpäivän loppumisen välisen ajan. Siellä ei tehdä oikein mitään aikuisten organisoimaa ohjelmaa.

Iltapäiväkerhojen toiminta vaihtelee täällä todella paljon kouluittain. Joissakin paikoissa lapsille järjestetään paljon kehittävää ohjelmaa, josta jokainen voi valita mieleisensä: liikuntatunteja, musiikinopetusta, ohjattua piirustusta tai näytelmäkerhoa. Parhaimmillaan iltapäiväkerho korvaa kaikki harrastukset. Kuulostaa upealta! Mutta meillä näin ei ole. Lapset leikkivät keskenään ulkona, piirtävät sisällä tai askartelevat hamahelmillä. Ainoa harrastus, mitä järjestelmällisesti tarjotaan on jalkapallo: iltapäiväkodista lähtee bussikuljetus jalkapalloseuran treeneihin muutamana päivänä viikossa. 

Mutta kun esikoistamme ei voisi jalkapallo vähempää kiinnostaa. Eikä kukaan täysipäinen jaksa tehdä hamahelmistä kuvioita kolme tuntia putkeen. Henkilökunta ei tunnu järin sitoutuneelta; työntekijöitä lähtee ja uusia tulee melkein joka kuukausi. Nopea kierto on ollut melkoinen järkytys esikoisen hienon päiväkodin jälkeen: siellä suurin osa lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista oli työskennellyt saman päiväkodin leivissä jo toistakymmentä vuotta. Sitäkin piirrettä lapsen vanhassa päiväkodissa osaan nyt arvostaa entistä enemmän.

Iltapäiväkerhon piha on kyllä hieno ja suuri, mutta näillä Islannin talvi-ilmoilla ei ole itsestään selvää, että ulkoleikkeihin edes pääsee joka päivä. Kerhon sisätilat sen sijaan ovat aika kehnot. Konteista rakennettu kerhotila on vetoinen ja eteisiin on sullottu puolet enemmän lasten ulkovaatteita mitä sinne todellisuudessa mahtuisi. Kello viiden aikaan takkeja makaa kuraisina ja märkinä pitkin likaisia lattioita. Ottaa vähän päähän. Olemme kyllä puhuneet kerhon työntekijöiden kanssa tilanteesta ja toivoneet vähän enemmän järjestettyä ohjelmaa ja ylipäätään vähän järjestelmällisempää meininkiä. Vastaus on ollut lähinnä olankohauttelua ja tavanomaista suuremman työntekijävaihtuvuuden voivottelua.

Mitään muita iltapäiväkerhoja ei lapsemme koulun lähellä ole. Sitä paitsi olemme tosi tyytyväisiä lapsen kouluun, joten koulunvaihto ei käynyt edes mielessä. 

Esikoinen nostaa iltapäiväkerhon tylsyyden esiin lähes joka päivä. Ei jaksaisi kuulemma olla niin pitkään tekemättä mitään järkevää. Ymmärrän turhautumisen hyvin. Tarttis siis vissiin tehdä jotain. 

Puolison kanssa olemmekin vähän pohtineet, että mitä jos jättäisimme koko iltapäiväkerhon pois päiväohjelmasta ja lapsi tulisi suoraan koulusta kotiin. Minä teen joka tapauksessa töitä kotona ja lapsi on jo sen verran iso, että se pystyisi luultavasti aika hyvin tekemään omia juttujaan äidin istuessa koneen ääressä. Iltapäiväkerhon lopettaminen vapauttaisi myös enemmän lapsen aikaa ja energiaa harrastuksille. 


Lapsi käy tanssiharrastuksessaan kaksi kertaa viikossa ja isänsä kanssa he kiipeilevät yhdessä yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Esikoinen on syksystä asti pyytänyt saada aloittaa myös lauluharrastuksen, mutta nyt sille ei ole ollut aikaa. Kuoron harkkapaikka on lähellä kotiamme, eli iltapäiväkerhon jäädessä pois lapsi pystyisi kulkemaan sinne itsenäisesti. 

Iltapäiväkerhohan ei siis ole koulun lailla ilmainen. Pulitamme muutamasta kerhotunnista eväineen noin 140 euroa kuukaudessa. Vuoden aikana se on reilusti yli tuhat euroa - sillä rahalla saisi katettua useammankin lauluharrastuksen.

Alan siis entistä enemmän kallistua kerhon skippaamisen puolelle. On oikeastaan vain kaksi asiaa, mitkä minua päätöksessä arveluttavat: sosiaaliset suhteet ja iltapäivän tyhjät tunnit. 

Kerhossa luodaan arvokasta sosiaalista pääomaa kun lapset hengaavat keskenään, keksivät yhdessä leikkejä ja oppivat toimimaan keskenään. Mutta sitten taas. Esikoinen on tehnyt juuri sitä päiväkodissa jo neljä vuotta. Ja on koulussakin välitunteja, joiden aikana leikitään kavereiden kanssa. Sitä paitsi iso osa esikoisen frendeistä asuu naapurustossamme, eli he leikkivät joka tapauksessa kimpassa viikonloppuisin ja joskus arki-iltaisinkin.

Mutta ovatkohan ne iltapäivän tunnit sitten kuitenkin liian pitkiä kotona vietettäviksi? Tylsistyyköhän lapsi, jos se hengailee pari kolme tuntia yksinään? Olen itse duunissa noin neljään tai viiteen, eli en mitenkään pysty toimimaan ohjelmatoimistona. 

Olisi kiva kuulla muiden alakoululaisten vanhempien kokemuksia tyhjistä iltapäivän tunneista. Mitä teidän lapset koulun päättymisen jälkeen tekevät? Pärjäävätkö ne jo yksin kotona? Tylsistyykö ne? Onko täysi mahdottomuus olettaa, että seitsemänvuotias tekee omia juttujaan kotona ja vanhemmilla säilyy työskentelyrauha? Hmm. Kai sitä kokeilla kannattaa. Kotona puuhastelu kuulostaa kuitenkin lapsen kannalta paljon paremmalta kuin kolme tuntia hamahelmeilyä vetoisassa tilassa.

Tunnisteet: ,