Unelmahommat ovat parhaimmillaan keskeneräisinä

Käsiksenpalautuspäivä oli maanantaina. Tuo päivä tuntuu aina yhtä kummallisen yhdentekevältä. Sanon kummallisen siksi, koska periaatteessahan tunteen pitäisi olla hieno. Suuri kirjoitusurakka on takanapäin ja projekti lähenee yhtä päätepisteistä. Onhan sentään jukoliste, saavutettu päätepiste!

Kuva: Laura Arvela / WSOY
Mutta kun ei se tunnu mitenkään erityiseltä. Tunne on hyvin samankaltainen silloin, kun kirjan pdf lähtee käsiksen editoimisen ja korjaamisen ja korjaamisen korjaamisen jälkeen painoon. Tai kun kirjan ensimmäisestä painoksesta tulee tekijäkappaleet postin kantamana kotiin. Tai kun sen kirjan näkee ensimmäistä kertaa kaupan hyllyllä.

Siinä kohtaa minua usein jo vähän kyllästyttää. Ajatukset ovat olleet muualla jo jonkin aikaa. Toimintaani läheltä seuraava puolisonikin joskus ihmettelee, miksi en pysähdy nauttimaan saavutuksesta vaan juoksen jo kynää teroitellen toisaalle.

Miksi ihmeessä? Noh. En minä oikein tiedä. Ei ole aikaa? Se ei ole syy. En pidä lopputuloksesta? No ei sekään. Jollakin tavalla semiturhautumiseni liittyy tekemisen tuomaan nautintoon. Olen kirjanteossa eniten fiiliksissä silloin kun kirjoitan, siis siinä hetkessä kun tekstiä syntyy ja käsis jalostuu. Valmistuminen ei aiheuta mitään isompaa onnentunnetta, koska silloin se tekemisen fiilis on jo takanapäin.

Siispä käsittelen tätä maanantaista (jolloin Hannen kanssa palautimme käsiksen ekan version) asti vallinnutta työtylsistyneisyyttä odottamalla lokakuun loppua, jolloin saamme käsiksestä ensimmäiset kommentit ja pääsemme näppiksen ääreen uudelleenkirjoittamaan. Odotellessani voin katsella tätä hauskaa videota, jonka Mustarttu teki meidän kirjan kansikuvauspäivästä. Loistava tekemisen meininki, eikö vaan! Minulle ainakin tulee siitä hyvä mieli.



No niin, eli ensimmäinen versio on valmis. Nyt yritän malttaa lomailla hieman...

Tunnisteet: ,