No mitäpä tänne Cala Gononeen kuuluu? Kiitos kysymästä. Eipä ihmeellistä. Ja juuri se on täydellistä.
Aamulla herätään kun mörssäri herää. Useimmiten vähän ennen kahdeksaa, joskus aikaisemminkin. Minä lähden aamukävelylle äänikirjan kanssa (luureissa nyt yllättävän jännä, erinomaisesti rakennettu mutta, äh, vähän tylsällä tavalla seksistinen Max Seeckin Hammurabin enkelit). Suuntaan kauppaan hakemaan tuoretta leipää. Ensimmäisenä aamuna menin leipomoon, mutta sieltä ei saanut kuin makeita leivonnaisia ja voisarvia. Leipä kannattaa kuulemma hakea nimenomaan supermarketista.
Kävelen ensin puolisen kilsaa meren rantaan, kilsan verran rannikkoa, leipäostoksille kauppaan ja sen jälkeen nappaan ne voisarvet sieltä leipomosta ja kävelen pussit kainalossa ja hiestynyt kännykkä urheilutopin alla takaisin vuokra-asunnolle.
Siinä sitten pilkotaan ja laitetaan aamiaista yhteentoista asti. Ennen kuin pöytään päästään, mutterikannu keittää jo kolmatta kannullista ja kuopus on saanut aikaa sitten aamupuuron ja tekee matkaa ensimmäisille päiväunille.
Aamiainen. Kas, kello on kaksitoista.
Puoliso, esikoinen ja ystäväperheemme lapsineen pakkaavat kiipeilykamat autoon ja suuntaavat yhdelle Cala Gononen neljästä suuresta kiipeilyalueesta. Kallioilla kiipeillään, leikitään kävyillä ja käydään uimassa, jos vieressä sattuu olemaan merenranta.
Tällä välin minä käyn ruokakaupassa, lenkillä, leikin mörssärin kanssa tai luen kirjaa terassin puutuolissa. Joskus jopa kaikkea näistä, jos jaksan. Avaan koneen ja teen vähän töitä, tunnin tai pari. Netti vähän pykii, joten sähköpostit jäävät lyhyiksi. Siinä sitten pohdiskelen, että sivujen pitkä latautumisaika kasvattaa kärsivällisyyttäni.
Anoppi tekee iltapäivällä mörssärin kanssa pienen kävelyretken korttelin ympäri ja he käyvät keinumassa, jos läheisessä leikkipuistossa ei ole kamalan paljon muita ihmisiä. Anoppi kun on vähän ujo eikä puhu italiaa tai englantia.
Kun kello tulee neljä tai viis, menemme päiväunille. Usein minäkin. Ainakin torkahdan hetkeksi kirjaa lukiessa ja kolautan pääni siihen terden puutuoliin. Tai sitten en, jos pää kallistuu nukahtaessani vasempaan (silloin se hipaisee pihan sitruunapuuta).
Myöhään iltapäivällä kiipeilijät kotiutuvat ja aletaan laittaa ruokaa, käydä suihkussa, korkata viini-, vesi- tai olutpullo ja vaihtaa vaatteita. Tai sitten ei laiteta ruokaa vaan käydään kuuden euron pitsoilla naapuripitseriassa. Olen nyt jo kahtena iltana ottanut sitä voi-luoja-miten-hyvää homejuusto-päärynäpitsaa.
Turistikausi vetelee täällä viimeisiään, eli on hiljaista. Pohjois-Sardinia on kuulemma etelää paljon vilkkaampaa: on enemmän kaikkea tekemistä, hotellia ja aktiviteettia turisteille. Mutta täällä Cala Gononen ihanassa tuppukylässä ei kyllä tunnu olevan oikein mitään eikä minnekään kiire. Se jos mikä on ihanaa.
En juuri nyt kaipaa nähtävyyksiä, ravintolaillallisia, retkiä lähikyliin ja hienoille maisemapaikoille tai uima-altaita. Tuli hakemaan ihan tavallista hengittämistä ja elämistä ilman arjen kuljetussäätöjä ja jatkuvaa kellonvilkuilua. Juuri sellaistahan täällä tuntuu olevan.
Tämä oli nyt tällainen ihanan tylsyyden ylistys.