Kierrättäminen on asennekysymys

Vuokranantaja iski avaimet kouraamme ensimmäisenä Sardinian-lomamme iltana. Sen jälkeen hän näytti mistä kaasun saa päälle ja aloitti roskaluennon. Maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina haetaan biojäte. Torstaina lasi. Lauantaina ja tiistaina sekajäte. Muovin ja alumiinin voi laittaa samaan pussiin ja ne haetaan keskiviikkona. Paperi poistuu talosta perjantaisin.


Täällä Cala Gononessa on kierrätyspakko. Jokaisessa taloudessa täytyy eritellä paperi, lasi, muovi ja alumiini, biojäte ja sekajäte. Jäte pitää viedä pussissa sen hakupäivää edeltävänä iltana kadulle, josta aamuvarhaisella ohi päräyttävä jätekuski noukkii sen kyytiin.



Aluksi homma tuntui kuolettavan monimutkaiselta. Pelkkä ajatus keittiössä kolmekin päivää muhivista ruoanjätteistä ja niiden houkuttelemista kärpäsarmeijoista sai niskakarvat nousemaan pystyyn.

Mutta turhaanpa yökkäilin. Mukautumiseen meni vaivaiset pari päivää. Kun yhden kerran oli otettu selvää, onko jukurttipurkin kansi muovia vai paperia, sitä ei tarvinnut myöhemmin enää miettiä. Pesty ja kuivattu kansi solahti oikeaan pussukkaan aivan automaattisesti. Biojätepussi ei haiskahtanut eikä kerännyt kärpäsiä, koska sen päällä oli tietysti tiivis kansi.

Ja tiedättekös, jossain kohtaa roskien lajittelu alkoi tuntua hauskalta. Siihen tuli vähän kilpailuhenkeäkin, kun huomasimme, että tarpeeksi tehokkaasti lajittelemalla sekajätteen määrä pysyy naurettavan pienenä. Sinne ei-kierrätettäviin päätyivät pullonkorkkeja pienempien kokonaisuuksien kierrättämisenkin jälkeen vain kuopuksen vaippajäte. Kaiken muun pystyi lajittelemaan. Aivan kaiken.

Alumiini- ja muovijätepussi täyttyi aina ensimmäisenä, samoin lasinkeräysastia. Biojätettäkin syntyi uskomattoman paljon, vaikka varsinaista ruokaa ei koskaan heitettykään näiden viikkojen aikana roskikseen. Hedelmien kuorista, tomaatinkannoista, kahvipuruista ja käytetystä talouspaperista kertyi kuitenkin jäätävä määrä roskaa.



Tunsin, kuinka omatunto alkoi kolkutella. Kaikki tuo monen pussin kokoinen viikkojätemäärä menee meillä ja suurimmalla osalla islantilaisia yhteen isoon roskatynnyriin. Islanti on luontoparatiisi ja puhdas saari, mutta ei sen takia, että islantilaiset pitäisivät erityisen hyvää huolta kotisaarestaan vaan ainoastaan siitä syystä, että siellä asuu todella vähän ihmisiä. CO2-päästöt per henkilö ovat Euroopan keskitasoa. Asuintalojen pihoilla ei kahden ison auton lisäksi usein ole kuin pelkkä sekajäteastia. Kierrätyspaperitynnyrin saa pyytäessä - meille sitä tarjottiin ensimmäisen kerran vasta ihan muutama vuosi sitten.

Muovin, alumiinin, lasin (mukaan lukien lasipullot ja tyhjät juomatölkit), puutavaran jne. voi kyllä kierrättää, mutta se vaatii ajoreissua muutaman kilometrin päähän kierrätysasemalle. Paikallisia keräyspisteitä muovi-, vaate- ja lasikierrätysastioineen on muutamissa lähiöissä, mutta ne ovat aika harvassa ja ainakin keskustan alueella aina ääriä myöten täynnä.



Sitten me tulemme tänne suhteellisen pienituloiselle alueelle Sardinian keskiosiin, jossa on monella mittarilla mitattuna hyvin paljon köyhempää kuin meillä kotona. Ja täällä jumalauta kierrätetään joka juuttaan jukurttipurkki!



Kun se kerran onnistuu täälläkin, sen pitäisi onnistua myös Islannissa. Me päätimmekin jo, että kun täältä ensi viikolla kotiudumme, hankimme sen muovikierrätysastian lisäksi kotiin myös biojäteastian (ja takapihalle kunnon kompostin), astiat alumiinijätteelle, lasille ja paksulle pahville. Meillä on lämmin autotalli, jossa jätesäkkejä voi varastoida. Kerran viikossa käydään heittämässä rundi kierrätyskeskukseen. Ei se nyt niin vaikeaa ole.

Kierrättäminen on asennekysymys, ja meidän asenne muuttui just nyt!

Tunnisteet: ,