Lapsiperhematkailun päivitetyt säännöt

Huhhhhhhh. Palasin tänään kolmen viikon mittaiselta Suomen-lomalta eli Hangosta ja Turusta yhdessä lasten kanssa. Tämä blogiteksti syntyi eilen yöllä kello kaksi sen jälkeen kun kuopus oli herännyt kaksi kertaa tippuneen tutin takia, enkä minä sitten saanut heti unta. Naputtelin jutun puhelimella lentokenttähotellissa peiton alla, jotta kännykkäruudun valo ei vain herättäisi nukkuvaa vauvaa kolmatta kertaa.
Siinä peiton alla vähässä hapessa kirjoitellessa viimeistään ymmärsin, miksi lapsiperheet matkustavat loma-aikaan iisiin pakettilomakohteeseen. Etenkin sellaiset perheet, joissa on alle kolmevuotiaita pikkulapsia. Se on kuulkaa jumalattoman helppoa lomailua, joka vaatii vain vähän metatekemistä. Sen kun ostaa liput, ajaa lentokentälle ja käy koneeseen. Kohteessa bussi kuskaa suoraan kentältä all inclusiveen, jonka huoneisiin saa vauvasängyn etusormea heilauttamalla ja kompleksin ravintoloista löytyy tarpeeksi syöttötuoleja ihan jokaiselle. Siinähän ehtii viikon loman aikana oikeasti rentoutuakin! Ainakin noin viisi päivää.

Sitten kun perheen nuorinkin kävelee, ymmärtää puhetta ja kakkaa vessaan, all inclusiven voi halutessaan heivata romukoppaan. Sen jälkeen voi ilman puuskuttamista ja hermojen ritinää suunnata pesueen kanssa muuallekin ilman, että kukaan aikuinen muuttuu loman aikana ihmiseksi, jota kukaan seurueessa ei enää tunnista omaksi itsekseen.

Perheemme teki esikoisen täyttäessä neljä maailmanympärimatkan. Kiersimme Malesian ja Thaimaan kautta Uuteen-Seelantiin, Samoalle, Fidzille ja Yhdysvaltojen Los Angelesista Santa Cruzin kautta pitkin Länsirannikkoa kohti Seattlea, josta lensimme kotiin. Matka meni erinomaisesti. Nelivuotias oli geimeissä mukana täysillä, eikä kaivannut joka kohteessa edes uima-allasta. Eikä muuten mennyt rahaakaan ihan kamalasti tavalliseen elämään verrattuna. (Tai ainakaan kotimaidenmatkailuun verrattuna.)
Viime viikon Hangon lomalla löysin täydellisen, tyynen kallionkolon lukea kirjaa. Päätin tulla tähän paikkaan uudestaan, kun kuopus on isompi ja puoliso matkassa mukana. Otin kuvan muistoksi, että varmasti löydän paikan ensi kesänä.
No lähtisinkö vastaavalle maailmanympärireissulle vauvan kanssa? No en todella lähtisi. En ole hullu, enkä masokisti. Alle kaksivuotiaan kanssa en lähtisi kovin mielellään yhtään minnekään ilman vähintään kahta ylimääräistä ja luotettavaa aikuista käsiparia.

Nyt nimittäin tämän kesälomamme aikana varmistui se, mitä olen vähän ounastellutkin. Matkustaminen yksin kahden lapsen kanssa on järkyttävän rankkaa, jos niistä edes toinen on vielä vaippaiässä. Tänään täällä matkalaukkuja purkaessani huomaan olevani todella väsynyt.  Enkä ole muuten vähään aikaan olllut näin väsynyt. Aika lähelle tätä samaa tunnetilaa pääsin viime syksynä uuden myymälän avajaisten alla. Ja hei: silloin olin viimeisilläni raskaana.
Tämä kotimaanreissu oli heittämällä yksi parhaita lomia Islannissa (vaikka kuopus oli vasta muutaman viikon ikäinen).
Suomen-lomalla minulla oli kyllä apuvoimia, että en tietenkään yksin joutunut kaikesta vastaamaan. MLL:n mahtava lastenvahti vapautti muutamana iltana töiden ja pakollisten urheiluhetkien pariin. Siskoni jeesasivat reilun viikon ajan joka päivä monen monen monta kertaa. Mutta eivät ne kaikki apujoukot yhteensä ole tietenkään sama asia kuin toinen vanhempi. Kun olen reissussa ilman puolisoa, minä joudun itse tekemään kaikki päätökset. Mitä saa syödä, milloin nukutaan, milloin pitää lähteä lääkäriin ja mikä auttaa, kun toinen vain huutaa.  En voi delegoida ongelmaa väsyneinä aamuyön tunteina kenellekään, vaan minä olen se, jolta kysytään, miten joku asia kuuluu tehdä. Viime käden vastuunkanto on julmetun raskasta, oli asia mikä hyvänsä. Lasten kohdalla se vastuu tuntuu erityisen isolta.

Siinäpä se pitkä intro. Ja nyt ne otsikossa lupaamani ohjeet! Tulevaisuutta silmällä pitäen ja kokemuksesta viisaantuneena annan itselleni ja muille halukkaille lapsiperhematkailijan uudet, päivitetyt lapsiperhematkailun ohjeet:

1. Lähden yksin lasten kanssa yli yön mittaiselle matkalle kotoa, kun matkaseurueen nuorin on täyttänyt kolme. Ellei ennen sitä ole aivan pakko.

2. Puolison tullessa mukaan voimme lähteä koko perheen kanssa jollekin helpolle ja lyhyelle matkalle, vaikka seurueen nuorin olisikin vielä alle kolmevuotias. Ruotsinristeilyn tapainen, Suomen-reissu tai all inclusive -holiday. Ei mitään, mikä vaatii seikkailua, uuden kaupungin opettelua tai uuteen urheilulajiin totuttautumista.

3. Kun kuopus on täyttänyt kolme, voidaan lähteä minne vain, vaikka Uuteen-Seelantiin telttailemaan tai Japanin kiertomatkalle surffaamaan pallokalojen kanssa.

4. Joku viikkoa pidempi matka, joka tehdään kauas tai jonka aikana tehdään jotain majoitustiloista poistumista edellyttävää kivaa (kuten hiihdetään, vaelletaan tai ratsastetaan) ja jonka aikana kuopus on vielä alle kolmevuotias, vaatii mukaan ylimääräisiä luotettavia aikuisia, joiden kesken voidaan jakaa lastenhoitovuoroja siten, että esikoinenkin pääsee mukaan rakastamiinsa seikkailuihin. Eli mukaan lähtee puolison lisäksi pari muuta läheistä aikuista (kuten isovanhemmat tai tädit) ja/tai kohteessa on mahdollisuus muutaman tunnin mittaiseen luotettavaan lastenhoitopalveluun.

Kuten huomasitte, kohta neljä on aika pitkä. Se johtuu siitä, että mietin sitä siellä peiton alla kuumassa aika pitkään, vaikka happi olikin käynyt jo vähiin.
Parasta matkaseuraa!
Puoliso ehdotti tämän vuoden syksylle kuukauden mittaista lomaa Sardiniaan. Siellä on kuulemma hyvät kiipeilymahdollisuudet ja mukaan lähtisi ystäväperheemme, joilla on samanikäiset lapset kuin meillä. Iltaisin voitaisiin laittaa ruokaa yhdessä ja kuumimpaan aikaan käydä rantsussa. Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Matkassa on minun näkökulmastani vain yksi ongelma: aikuisista kaikki muut paitsi minä rakastavat kalliokiipeilyä.

Kun puoliso ekan kerran ehdotti kyseistä lomaa ja oli päässyt selostuksessa tähän asti, ilmoitin, että EN TASAN LÄHDE. En todellakaan tule mukaan kiipeilylomalle porukan ainoaksi ei-kiipeileväksi aikuiseksi. Jään paaaaaljon mieluummin yksin lokakuun vesisateeseen kotiin tekemään töitä kuin merenrantataloon vahtimaan kiipeilypäivien ajaksi lapsia. Kotona eivät menetetyt mahdollisuudet käy päähän, kivassa uudessa kohteessa ne saletisti käyvät. Mikään muu ei nollaa lomatunnelmia paremmin kuin se, että olet jumissa neljän seinän sisällä (tai leikkipuistossa) ja ikkunasta (tai verkkoaidan takaa) näkyy paratiisisaari ja auringonottotuoli ja ne kaikki mahdollisuudet, joita et voi tehdä. 

Rautalangasta kun vääntää, se näyttää tältä: Minusta on kivempaa syödä kotona rauhassa pahoja pakastekalapuikkoja kuin istua ravintolassa ja lappaa vasemmalla kädellä sormiruokaa omaan suuhun kun oikea lusikoi puuroa vauvan suuhun ja katsoa samalla kun muissa pöydissä syödään hyvin ja kaikessa rauhassa. Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän milloin kannattaa jäädä kotiin.

Takaisin Sardiniaan. Olin Ehdoton Ei -vastaukseni kanssa liian nopea. Mies kun ei ollut päässyt jutussaan vielä loppuun asti. Se tärkein selling point tuli viimeisenä: hänen mutsinsa lähtisi tietysti mukaan, ja mielellään kuulemma lähtisikin. Näin minä voisin muiden kiipeillessä kirjoittaa ja lukea, ja käydä aamuisin tai auringon laskiessa lenkillä. Anoppi veisi lapsia rannalle ja kokoaisi olohuoneessa palapelejä.

Ah, miten hyvin puolisoni minut tuntee! Seuraava yhteinen lomamme taitaa siis koittaa lokakuussa. Kuukausi, kirjoitus- ja lukulomaa vuoristoisella saarella, jolla on omaa viinintuotantoa. Joojoojoo!! Mennään mennään! Ihan sama, nukkuuko kuopus vai ei, tai saako se hampaiden takia kuumetta, koska en ole yksin sängyn vieressä valvomassa ja päättämässä kaikesta.

Ja nyt pois täältä peiton alta, tai pökrään. 

(Postausvaiheessa tehty lisäys: en pyörtynyt, mutta puolta tuntia myöhemmin vauva heräsi vielä kolmannen kerran - koska aivastin!!)

Tunnisteet: , ,