Terveisiä snägäriltä

Ruoan ei aina tarvitse olla erinomaisen maukasta. Meillä syödään ihan tavallista ruokaa; välillä se on hyvää, aina ei onnistu. Mutta ei ruoan silti tarvitse pahaakaan olla - ei se Hesariin kirjoittanut ja ruokaihmisille sätkyn antanut ravintoterapeutti pahan ruoan puolesta edes puhunut. Tietenkään. Katja kiteytti omankin mielipiteeni (käykää ihmeessä lukemassa), ja Helenan juttu ranskalaisista ruokailutavoista taas on kiinnostava näkökulma siltä puolelta Eurooppaa (Helenan juttu löytyy täältä).
Pari sanaa täkäläisestä ruokaskenestä. Se nimittäin muistuttaa hyvin paljon suomalaista: toisaalla on kvinoaa suvereenisti ruoanlaitossa laittavat ruokaintoilijat, sitten ne jotka noudattavat vanhankoulun islantilaista ruoanlaittoperinnettä eli yleensä vanhempi sukupolvi joka laittaa joka maanantai keitettyä kalaa ja perunaa ilman kastikkeita ja kolmantena ne, jotka syövät isot määrät pitsaa, ranskalaisia ja hampurilaisia. 

Islanti "häviää" ruokailukulttuurissa Suomelle jopa siinä, että meillä ei ole täällä ollenkaan fraasia, jolla toivotettaisiin "Hyvää ruokahalua". Ennen aterioimaan ryhtymistä ruoan pöytään laittanut sanoo "Olkaa hyvä", ja se on merkki siitä, että ruokailun saa aloittaa. Ruoan laittaja siis kehottaa syömään sitä mitä pöydässä on - eikä ensisijaisesti nauttimaan siitä. 

Maassa jossa on vielä muutama vuosikymmen sitten purtu vedessä keitettyä kalaa, valaanlihaa ja järsitty lampaasta kaikki mahdolliset osat, ei ole "maukkaan" ruoan perinteitä. Täällä on eletty kovassa köyhyydessä ja alkeellisissa oloissa noin 1900-luvun puolivälille asti. On syöty sitä, mitä kiinni on saatu, että on pysytty hengissä. 

Kasviksia ja vihaneksia? Eivät ne tämmöisessä maassa ole kauaa kasvaneet. Kurkku on ollut luksusta. Nyt kotimaiset vihannekset rehottavat geotermisellä energialla lämmitetyissä kasvihuoneissa. Esimerkiksi eksoottisten hedelmien - joihin muun muassa banaanit lasketaan - tuontitullit poistuivat vasta 1960-luvulla. Aika simppeliä on tarjonta ollut. Iso harppaus ruokakulttuurissa ja koko elämisen tavassa tapahtui 1950-luvun tienoilla. Amerikkalaissotilaat saapuivat maahan toisen maailmansodan aikaan ja Nato sen jälkeen. Silloin pikaruokakulttuurikin vyöryi maahan. Vasta nyt ihan viime vuosikymmeninä on kehittynyt se ruoanlaiton välimuoto, joka sijoittuu jonnekin vedessä keitetyn valkoisen kalan ja toisaalta pikaruokaburgerin väliin. Se on se, mistä ruokablogeissa puhutaan: kauden vihanneksista, paikallisista raaka-aineista ja makuaisteista.

Hauska huomio muuten mieheni siskon aviomiehestä. Hän on kotoisin Espanjasta, siis tuolta myöhäisten illallisen, herkullisten lounaiden, tapasten ja viinin paratiisimaasta. Paikasta, jossa juotiin viiniä silloin kuin Islannissa asui pelkkiä napakettuja.

Hän muutti kolme vuotta sitten tänne jääpalalle - ja on nyt  erityisen innoissaan kahdesta seikasta: ei tarvitse enää syödä säntillisesti kello 12 ja 14 välillä lounasta ja kaatua illallispöydästä suoraan sänkyyn. Onni on syödä seitsemältä simppeli illallinen ja vetäistä lounaaksi vaikka rasvainen hodari. 

Yllättävän usein se paras tie löytyy puolivälistä.

Tunnisteet: