Kunto nousee niin että korvissa kohisee

Synnytyksestä on kulunut aika lailla kahdeksan kuukautta - ja oleminen omassa kehossa tuntuu jälleen melko normaalilta! Tai no, ehkä normaali on väärä sana - mutta siis tunnen itseni siksi samaksi tyypiksi, joka olin, ennen kuin kukaan asettui kohtuuni asumaan.
Painoni on edelleen aika lailla sama kuin muutama kuukausi sitten, mutta sillä ei olekaan nyt mitään merkitystä. Paljon tärkeämpiä ovat muut asiat.

Mahdun jälleen vaatteisiini. (No melkein. Osa puseroista rullaa kainaloihin ja osa housuista puristaa, mutta niitä en enää sitten käytäkään.) En taivu spagaatille, mutta saan kyllä kengät jalkaan ilman, että takareisiin sattuu. Voin kyykistyä ruokakaupassa alimmalle hyllylle ja pääsen ylös ottamatta tukea hyllystä ja aiheuttamatta purkkivyöryä. Ja mikä tärkeintä: mulla on omaa aikaa, jonka aikana teen sitä, mitä minä haluan ja josta on hyötyä ja iloa pelkästään minulle. Se on henkisen hyvinvoinnin kannalta aika oleellista tyypille, joka nauttii ja tarvitsee edes vähän omaa aikaa ja tilaa. Töissä tehdään töitä ja kotona on aina muitakin, eli niin hullulta kuin se kuulostaakin, äänekäs urheiluhalli on mulle se paikka olla rauhassa ja olla itseni kanssa.

Aloitin säännöllisen treenaamisen vuodenvaihteessa. Vauva oli silloin neljä kuukautta. Juttelin valmentajien kanssa raskauden ja synnytyksen jälkeisestä treenaamisesta ja noudatin heidän neuvojaan. Olen käynyt urheilemassa kolme tai neljä kertaa viikossa ja yritän pitää näistä kerroista kiinni, vaikka aika onkin ihan samperin kortilla. Joka ikinen kerta kun treeneistä palaan, olen iloisempi ja energisempi kuin sinne mennessä. Siksi en koe ollenkaan huonoa omaatuntoa, että vietän pari tuntia työpäivästä urheiluvaatteet päällä: jos työtilane vaatii, teen ne tunnit takaisin illalla lasten mentyä nukkumaan.
Jos siitä ei ole kuvaa blogissa, se ei tapahtunut.
Olen saanut aikaan ihan tuloksiakin! Vaihdoin leuanvedoissa auttavan kuminauhan yhtä ohuempaan ja tuplahyppyjä pystyn tekemään kolmessa minuutissa jo viisikymmentä, tenan voimalla. Loikkimiseni näyttää varmasti aika hassulta räpeltämiseltä, mutta pääasia on, että naru heiluu ja menee jalkojen alta. Juoksukestävyys on vähän niin ja näin ja soutulaitteesta on tullut uusi inhokki, mutta voimani ovat kasvaneet. Paransin maastavetotulostani melkein 20 kilolla ja kyykkytangossakin oli jo melkein 80 kiloa. Wo-faking-hoo! Salilla on tapana soittaa kelloa kun tekee uuden oman ennätyksen, mutta mä en kyllä todellakaan kehtaa soittaa. Tuntuu miellyttävämmältä vain kirjoittaa tulokset hiljaisesti ylös omaan ruutuvihkoon ja piirtää sinne hymiö!

Myös sosiaalisen kehityksen rintamalla on tapahtunut harppausaskelia. Olen nimittäin alkanut viihtyä ryhmätreeneissä. Lauantaisin ja arkipyhinä kotisalillamme on paritrenit eli tehdään päivän treeni jonkun toisen tyypin kanssa "parityönä". Aikaisemmin vierastin ideaa pusertaa hikisenä jonkun tuntemattoman punnertajan vieressä, mutta enpä enää. Yhdessä tekemällä tulee rutistettua vielä vähän tavallista enemmän ja lisättyä vielä pikkuisen nopeutta. Pariharjoittelu tuo kivaa vaihtelua tekemiseen, olen saanut paripäivien kautta kivoja uusia hyvänpäiväntuttuja ja samalla kartuttanut urheiluun liittyvää sanavarastoani.
"Hlaup" muuten tarkoittaa suomeksi sekä juoksua että hyytelöä. Mulle käytännössä ihan sama asia.
Kiirastorstain paritreeneistä tykkäsin erityisen paljon: puolentoista tunnin huohottamisen jälkeen valmentajat paistoivat pihalla kaikille treenaajille hampurilaisia. Burgeria odotellessa taikuri esitti lavalla korttitemppuja. Annie ja hänen äitinsä (crossfittarit tietää), jakoivat treenaajille ilmaisia palautusjuomia. Aivan mahtavaa.

Jos treenaat lajia, niin tulehan Islannin-reissulla käymään! Reykjavik Crossfitiin on hyvät bussiyhteydet keskustasta ja drop-ineille ensimmäinen käyntikerta on maksuton. Muista ottaa uikkarit messiin. Treenien jälkeen pääsee rentoutumaan infrapunasaunaan ja kuumavesialtaaseen.
Pallohalit.

Tunnisteet: ,