Isä ja lapsi neuvottelevat

Kävin tuossa yksi päivä saattamassa esikoisen tarhakaverin muutaman korttelin päähän kotiinsa. Siellä kaverin eteisessä odotti eräs asia. Uusi, valkoisena hohtava polkupyörä. Sellainen Frozen-brändätty valko-vaaleanpuna-violetti luomus, jonka ohjaussarvista roikkui valkoiset pitsinarut ja polkimet muistuttivat muodoltaan pientä pilveä. Pikkuruisessa etukorissa oli somasti glitterillä terästettyjä tähtiä.
Ensin hän halusi tämän (nauhahärpäkkeillä)...



Voitte varmaan ajatella, mitä itse ajattelin, mutta sillä nyt ei olekaan tämän jutun kannalta väliä. Esikoinen, kova Frozen-fanittaja itsekin, pysähtyi pyörän nähdessään kuin seinään. Se katse joka sillä hetkellä syttyi silmiin oli valmis antamaan vaikka kaikki ensi kesän uintikeikat jos saisi vaihdossa tuon pyörän. Se oli hänen mielestään ihan täydellinen.

Kotimatka sujui aluksi varsin hiljaisissa merkeissä kenkiin tuijotellen. Sitten tuli pieni itkunpyrskähdys. Mäkin haluan tuollaisen pyörän. Tunsin pienen piston sydämmessäni. Se viime vuonna pyöräilykuntoon tuunattu museoesine on jäänyt jo liian pieneksi eli uudelle pyörälle olisi tarve.

Mutta: ta-daa! Mies on jemmannut autotalliin toisen antiikkimenopelin muksun kasvua odotellessa. Se on pari kokoa edellistä pyörää isompi menopeli jostain c-kasettien vuosikymmeniltä. Pyörä, jonka satula on räjähtänyt ja ketjut löysällä. Ei kuvia, ei glitteriä ei lokasuojia Disney-tarroilla. Puolisoni mielestä tuo pyörä olisi ihanan retro ja mahtava. Hieno se on minustakin, paljon siistimpi ja luultavasti paljon parempi ajaakin kuin tuo Frozen-sirkus.

Ymmärrän kuitenkin, että kuusivuotias ei katso esineitä ihan samasta perspektiivistä kuin me. Hän niin kovasti halusi nimenomaan pyörän, jossa on Annan ja Elsan naamat.

Ymmärrän tämän ja tiedän, että tällainen haaveilu tuntuu ihan varpaissa asti. Muistan itse sen tunteen, kun olin lapsi, ja oikein kovasti toivoin saavani jotain. Ehdotin puolisolle, että me voitaisiin ehkä tämän kerran antaa periksi ja ostaa muksulle uusi pyörä. Kun eihän me nyt kuitenkaan uutta roinaa kanneta kotiin kovinkaan usein...

Mies piti ideaani ihan kohtalaisena, mutta ehdotti  kuitenkin lähtevänsä lapsen kanssa nyt yhdessä pyörälenkille, sillä vuosikymmenhuoltoa odottavalla antiikkipyörällä. "Katsotaan, mitä se sanoo kun tullaan kotiin. Että haetaanko se uusi pyörä vai tuunataanko vanhaa."

Jep jep. Katsotaan vaan.

Parin tunnin päästä sitten kävi ulko-ovi.

"Äiti toi vanha pyörä on i-ha-na! Me viedään se isin kanssa ensi viikolla korjaamoon ja ostetaan siihen sellainen punainen uusi kori, johon voi laittaa kukkia. Se on maailman hienoin pyörä!"

Vähän hiljenin. Tätä EN odottanut.

Jos jäätiköt Islannissa joku päivä sulavat pois ja matkailubisnes hyytyy, ehdotan miehelle uraa Lähi-idän rauhanneuvotteluissa.
...ja päätti sitten kuitenkin, että tämä on hienompi.

Tunnisteet: