Arjen projektijohtaja

Mun oma, lauantaiaamuihin kuuluva perinteeni on katsoa pari tuntia suomalaisia uutis- ja ajankohtaisohjelmia Ylen nettisivuilla. Niitä kun voi katsoa ulkomaillakin. Esikoinen viettää aikaa omassa huoneessaan piirrellen tai leikkien kylään tulleen kaverin kanssa, mörssäri leikkii lattialla tai on sylissä ja mies nukkuu pitkään, koska hän oli herännyt yöllä vauvaa syöttämään minun jatkaessa yöunia. Minä laitan telkkarin päälle.
Uuden kaupan avajaiset viime syksynä. (Bebe syntyi 3 viikkoa avajaisten jälkeen).
Jes, arkistojen helmiä vuodelta 2012! Olimme juuri saaneet ekan pankkilainen kaupan avaamista varten.
Tänään eksyin ensimmäistä kertaa katsomaan Marja Hintikka Liveä. Pienen browsailun jälkeen valitsin viime joulukuussa näytetyn jakson, joka käsitteli sitä, miten "kaiken voi saada". Kaikella tässä yhteydessä tarkoitettiin siis perhettä, uraa ja parisuhdetta. Räkätin ihan hulluna koomikko Alin vitseille ja kuuntelin kiinnostuneena juontajien ja kiinteistövälittäjä Miran havaintoja omasta urastaan ja perhe-elämästään. Nykissä asuva suomalainen toi juttuun yltiöpositiivisen tsäbäyksen Ameriikan malliin. Siis kaiken kaikkiaan tosi kiinnostavaa keskustelua. Tykkäsin! Meinaan katsoa tätä ohjelmaa ensi lauantaina lisää.

Jäin siinä ohjelman jälkimainingeissa miettimään omia arjen valintojani. Minulla on kaksi yritystä. Toinen tekee sisällöntuotantoa firmoille, kirjoja, lehtijuttuja, blogihommia ja matkailupalveluita. Tämä työ vaatii matkustamista. Toinen firmoista pyörittää kahta design-myymälää Reykjavikissa. Se ei vaadi matkustamista, mutta vaatii aika paljon läsnäolovalmiutta. Perheessämme on myös kaksi lasta. Toinen on kuusivuotias ja päiväkodissa viimeistä vuotta. Toimelias ja fiksu likka. Toinen lapsista on pian viisi kuukautta. Hyvä nukkuja ja valoisa tyyppi. Mutta nuoresta iästään johtuen vaatii tietysti ihan eri tavalla aikaa ja huomiota kuin esikoinen. Mukana on myös puoliso ja yksi liikuntaharrastus, joista molemmista haluan pitää kiinni kynsin ja hampain ja yrittää järjestää niille aikaa.

Mä en ylläty, jos joku pitää tätä kokonaispakettia ihan hulluna. Onhan siinä kieltämättä aika paljon yhdelle lautaselle. Rupesin miettimään, miten tämä pyörä pysyy liikkeessä. Aloin tehdä listaa. Teen aina muutaman sanan mittaisia listoja, jos pitää hahmottaa jotain uutta asiaa. Pienen hiljentymisen ja ajattelun jälkeen sain aikaiseksi seuraavat johtopäätökset.

En tee kaikkea itse. Tietenkään. Ostan kaikenlaisia palveluita ja helpotan niillä arkea. Olen oppinut tilaamaan islantilaiselta ruokalähettifirmalta kolmen päivän arkiruoat kerran viikossa (palaan tähän omassa jutussaan vähän myöhemmin) ja ostan kerran parissa kuussa suursiivouksen. En valmista vauvalle itse soseita, vaan ostan ne valmiina ja pursotan purkista lusikkaan. En tee kaikkea itse myöskään töissä. Ostan kaikennäköistä palvelua käännöstyöstä kirjanpitoon muilta. Sellaisilta, jotka osaavat sen paremmin kuin minä. Vähittäiskauppojen pyörittämisessä on ihan julmettu homma, eikä siihen kykenisi yksi ihminen mitenkään, vaikka omistaisi sille koko elämänsä. Toimivassa kaupassa on vähintään yksi joka osaa ostaa, useampi tyyppi joka osaa myydä ja joku joka osaa säädellä rahahanoja. Meidän kaksi myymälää työllistää yhteensä kahdeksan ihmistä ja joukon ostopalveluita. Peruspalkka juoksee - kuten joka alalla - tehtyjen työtuntien mukaan. Hyvä tiimi, oli homma mikä tahansa, on onnistumisen kannalta todella oleellista.
Hyvä tiimi!!
Jouluun 2014 tässä valmistutaan. (Mulla on muuten tässä kuvassa vähän hassu sivuletti, just huomasin)
Tyhjiä hetkiä ei ole.  Sellaista asiaa, kuin toimeton vapaa-aika ei ole. Kun vien esikoisen tanssiharkkoihin, otan usein läppärin mukaan ja teen töitä aulassa tunnin loppua odotellessani. Tai hoidan työpuheluita, luen sähköpostia tai teen muistilistoja. Puolen tunnin sloteissa harvemmin saa mitään keskittymistä vaativaa aikaan, mutta siinä ajassa ehtii vastata tukkuun sähköposteja ja tehdä jotain mekaanista hommaa kuten hoitaa kirjanpitoa tai etsiä valokuvia jotain lehtijuttua varten. Jos treenit alkavat yhdeltätoista mutta saan kyydin salille kympiksi, avaan aulassa läppärin ja edistän jotain juttua taas pikkuisen. Salin respan työntekijät ovat jo alkaneet tottua siihen, että notkun siellä naama kiinni ruudussa ennen treenejä. Mulle tarjotaan tullessani jo automaattisesti kahvikuppia.

Pidin lyhyet perhevapaat. Esikoisen kanssa aloitin työnteot kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Kuopuksen kanssa olin täysin työn ulkopuolella yhden viikon. Tämä on ollut mahdollista, koska pystyn tekemään suurimman osan töistä avaamalla läppärin ja molemmat lapset ovat olleet suhteellisen säännöllisiä päivänukkujia ja puoliso on ollut vanhempainvapaalla. Jos on ollut palaveria, kokousta tai tarvetta käväistä pari tuntia jossain, mies on ollut lapsen kanssa ja rintapumppu pitänyt vauvan ruoassa ja pelastanut tissiräjähdykseltä. Lapset ovat aloittaneet kodin ulkopuolella päivähoidossa aika nuorena.

Luottohenkilöt. Puoliso, joka viettää aikaa paljon kotona ja jonka kanssa rytmit menevät yksiin. Anoppi, joka on ottanut elämäntehtäväkseen huolehtia lapsenlapsista. Mun mutsi, joka ilmestyy tänne aina välillä muutamaksi päiväksi lomapäiviään viettämään: eli lapsia hoitamaan ja laittamaan ruokaa. Ilman näitä tyyppejä tästä ei tulisi mitään.

Kaikkea ei tarvitse tehdä koko ajan. Pidän kauppaa, kirjoitan kirjoja, päivitän blogeja, teen somehommia muutamalle firmalle, tuotan matkailupalveluja, luennoin... Mutta en tietenkään koskaan kaikkea yhtä aikaa! Kesä on matkailun ja kirjoittamisen aikaa. Syksyllä panostetaan kauppaan, koska joulu lähestyy. Kun jollain osa-alueella on menossa isompi projekti ja kiire, hiljennän vauhtia toisaalla. Kaikki pallot pysyvät kyllä ilmassa yhtä aikaa, kunhan niitä ei tarvitse ottaa yhtä aikaa kiinni. Olen oppinut, että oleellista on pallojen lentokorkeuden sääteleminen.
Erään projektin päätös.
Ah, Katjan kanssa on ollut aina niin kivaa tehdä töitä. Tämä kuva taitaa olla tammikuulta 2014.
Parisuhteen huomioiminen ei tarkoita vain kahdenkeskeistä aikaa. Kuinka käy parisuhteen, jos lautasella on hitokseen töitä ja kotona pienet lapset? Sehän voi päättyä joko eroon tai sitten ei. Riippuu suhteesta ja siinä olevista ihmisistä. Puolisoni tiesi, minkälaiseen kelkkaan hyppäsi. Minä tiesin, että hän ei ole uraorientoitunut bonusmies. Paljon on kuitenkin tekemistä molemmilla ja yhteistä aikaa jää aika vähän. Sitä toki välillä järjestätään, mutta ei nyt ihan joka viikko kuitenkaan. Hyvä parisuhde ei voi kuitenkaan perustua pelkästään niille kahdenkeskisille poikkeushetkille. Perusarjessa molempien on koettava olonsa onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Eli arjessa huomioiminen on todella tärkeää. Se tarkoittaa meillä esimerkiksi sitä, että molemmilla on mahdollisuus käydä omissa harrastuksissaan.

Mies treenaa pari kertaa viikossa painia ja käy kiipeilemässä. Minä haluan kerran viikossa uimaan ja kolme kertaa viikossa crossfit-treeneihin. Me molemmat järjestelemme töitä, lastenhakua ja kaupassakäyntiä sen mukaan, että molemmat ehtivät tehdä omina tunteinaan sen minkä kokevat välttämättömäksi. Eikä treeneissä tarvitse käydä silloin kun molemmat lapset ovat kotona ja menossa on ne vuorokauden hektisimmät tunnit eli kello viiden ja kahdeksan välillä. Minä käyn usein treeneissä päivisin tai illalla lasten mentyä nukkumaan, hän samoin. Joskus ainut vaihtoehto on kello puoli seitsemän.  "Mene sä nyt vaan sinne treeneihin, mä siivoan tän sotkun ja laitan lapset nukkumaan" on siinä hetkessä upea parisuhdeteko.

Teen rahaa sillä, mistä tykkään. Edes vähän. Koska teen paljon töitä, on tärkeää, että ne työt ovat mukavia. Eivät kaikki tietenkään ole, mutta joukossa on sen tervanjuonnin ohella myös täysin timanttisia juttuja. Sellaisia, joiden tekemisestä voisin jopa maksaa, jos päivätyöni olisi toisaalla. Mulle työssä kehittyminen ei ole tarkoittanut jatkuvasti paisunutta tilipussia tai ylennyksiä vaan sitä, että mitä pidempään olen ollut työelämässä, sitä vähemmän tervanjuontia on tarvinnut tehdä.
Työmatka, jolle olisin voinut mennä ihan lomailemaankin. 
Tässä ollaan lomalla, mutta tavallaan töissäkin. Tuolta vaellukselta syntyi matskua yhteensä kolmeen lehtijuttuun.
Vakituiset työajat ovat no-no. Minulle perjantai-ilta, sunnuntaiaamu ja maanantai-iltapäivä ovat kaikki samanarvoista työaikaa. Se ei siis tarkoita sitä, että teen koko ajan töitä tai että pidän lasta toisessa kädessä ja kirjoitan viissormijärjestelmällä toisella kädellä (no okei, välillä). Tarkoitan, että teen töitä aina kun siihen on sopiva väli, kellonajasta tai viikonpäivästä välittämättä. Valvon läppärin ääressä kahteen, jos puoliso on luvannut herätä vauvan kanssa yöllä ja hoitaa aamutoimet. Jos lapsella on vaikka sunnuntaina kaveri kylässä, ja samaan aikaan vauva nukkuu päiväunia tai puoliso on sen kanssa kävelyllä, minä teen pari tuntia töitä. Design-putiikkien omistajat - me kolme yhteensä kuuden pienen lapsen äitiä - emme todellakaan palaveeraa keskellä päivää tai vaikkapa kuudelta illalla. Meillä on kokous jonkun meistä olohuoneessa iltakymmeneltä, kun muksut ovat menneet nukkumaan. Tapaamispaikka on sen luona, jonka puoliso ei ole sinä iltana kotona lapsia vahtimassa.

Oma pakkani hajoaisi heti kättelyssä, jos joutuisin istumaan toimistolla kahdeksasta viiteen. Perheelle ei jäisi yhtään aikaa, ei myöskään harrastuksille eikä kunnon yöunille. Siksi mä teenkin juuri näitä töitä mitä nyt teen: pystyn melkein aina itse päättämään mitä, kenelle ja mihin kellonaikaan.
Tässä ollaan matkalla jonnekin (mutta nyt on rouva yrittäjältä kyllä kypärä päässyt unohtumaan!!)
Kerran viikossa aikaa ajatella. Työni on välillä aika sirpaleista. Tunti siellä, toinen täällä, kolmen tunnin keskittyminen yhteen asiaan on jo ihanan paljon aikaa. Tämä lyhyttykitys vaatii säännöllisesti myös pysähtymistä ja hiljentymistä ihan senkin takia, että muuten ei tule uusia ideoita eikä ehdi kunnolla katsoa kokonaiskuvaa. Mulle se hiljentymisen ja ajattelemisen hetki on kerran viikossa uimassa. Menen uimaan kilsan lähiuimalan lämpimään vesialtaaseen, suljen maailman pois häiritsemästä uimalakilla ja uimalaseilla ja uin tosi hitaasti. Kun siinä rauhallisesti vetelen rintauintia 25 metriä kerrallaan, uloshengityksessä pää lämpimässä vedessä ja sisäänhengityksessä raikkaan kylmässä ulkoilmassa (räntäkään ei haittaa, koska on ne uimalasit), ajatukset alkavat kulkea. Siellä altaassa on mm. syntynyt synopsis kirjaan ja tullut mieleen ajatus perheemme muutaman kuukauden mittaisesta matkasta. Suorituspakkoa ei ole. Kilsaan saa mennä vaikka tunti. Eikä mieleen ole pakko tulla mitään konkreettista, eikä aina tulekaan. Mutta joka kerta palaan uimasta rauhallisena, energisenä ja jostain asiasta innostuneena.

Tämmöistä tämä oman elämäni projektijohtajuus on. Lisää havaintoja ja ennen kaikkea vinkkejä muillekin siinä tulevassa kirjassa, jota alan kirjoittaa heti kun saan erään toisen aikaa vievän projektin ensin alta pois. (No niin, taas tuli tehtyä kahta asiaa yhtäaikaa. Jaariteltua omasta elämästä ja tehtyä ennakkomarkkinointia. Tämä tuli kyllä ihan vahingossa ja suunnittelematta.)

Ja nyt laitan koneen kiinni, koska perhe palasi juuri kotiin. Hyvää viikonloppua!

Kuvat: Björgvin Hilmarsson (paitsi toka, sen otti Prikiðin baarimikko)

Tunnisteet: , ,