Kun islantilainen kuluttaa rahaa


Kulutusluottoyhtiö Credit24 haastoi pohtimaan rahankäyttöä ja lainanottoa. Näin Islannissa asuvan näkökulmasta aihe on mielenkiintoinen, koska mullahan meni melkein neljä vuotta tajuta, että mitä ihmettä ne kaupat mainostavat aina kerran kuussa luukuttaessaan some-kanavissaan ja ikkunakylteissä "nýtt kortatimabíl!!". Jotain uusia kortteja? Kanta-asiakasohjelmaa? Ehei - vaan uutta luottokortin laskutuskautta. Uuden "kortatimabilin" koittaessa ostokset menevät vasta seuraavan kauden luottokorttilaskulle. Kaupat kertovat tästä asiakkailleen, jotta ne rohkenisivat vinguttaa luottokorttia enemmän - koska lasku pitää maksaa vasta parin kuukauden päästä ja sehän tarkoittaa islantilaiselle samaa kuin joskus sitten hamassa tulevaisuudessa ehkä.
                                                                                       Yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Credit24 
                                                                             (Haluatko tietää enemmän? Lue lisää ja hae lainaa
Islantilainen ottaa ne kaikki.
Keskiarvoislantilaisen rahankäyttö eroaa todella paljon suomalaisesta. Yksilötasolla eroja on tietysti täälläkin eli puhun nyt siis yleisesti ja yleistäen. Jos suomalainen hyvätuloinen piilottelee rahojaan ja miettii, että kenellä onni on sen kätkeköön, niin täällä ei todellakaan toimita niin. Kellä rahaa on, sen näyttäköön. Ja vaikka ei olisikaan, on ihan suotavaa antaa olettaa, että on.

Täällä eletään vieläkin vähän sellaista 1980-luvun juppiajanjaksoa, eli rahan kuuluu näkyä ja kuulua ja tuotemerkkien olla isosti esillä. Marimekon unikko on edelleen trendikäs, koska sen kaikki tunnistavat Marimekoksi. Iittalan tuotteista menevät parhaiten kaupaksi ne, jotka ovat sitä perinteistä eli tunnistettavinta Iittalaa. Siis Kastehelmet, Ultima Thulet ja Aalto-maljakot. Kun kyläilen islantilaisten tuttujeni luona tai kun seuraan paikallisten Instagram-tilien kuvavirtaa repeilen, kun ihmiset esittelevät Iittala-astioitaan. Niissä pidetään tarrat kiinni viimeiseen asti! Että kaikki varmasti huomaavat, että nämä ovat Iittalaa (meillä on näet siihen varaa). Voi nolotus.

Nyt on menossa taas kiihkeä nousukausi. Sen huomaa etenkin siitä, että paikalliset rohmuavat kaupoista jättikokoisia televisioita, ipadeja ja äänentoistolaitteita kuin paahtoleipää. Samaan aikaan paikallinen jätteenkeräys- ja kierräytyslaitos Sorpa täyttyy ihan hyväkuntoisista ja käyttökelpoisista kodinelektroniikasta. Kävimme pari viikkoa sitten viemässä Sorpalle aaltopahvia ja tyhjiä pulloja. Siellä oli taas kontit täynnä ihan käyttökelpoista tavaraa.

Jännää tässä kuviossa on se, että islantilaiset eivät tienaa mitenkään järjettömän paljoa verrattuna vaikkapa suomalaisiin. Tämä ei ole mikään Euroopan Norja tai Sveitsi. Keskipalkka on sama, euroissa mitattuna jopa vähän matalampi kuin Suomessa. Veroprosentti ei nouse yli viidenkymmenen prosentin, mutta kyllä jokainen maksaa tuloistaan kuitenkin aika ison määrän valtiolle ja kotikunnalleen. Palkasta napsahtaa vähintään kolmannes ja isotuloisilta lähes puolet veroihin. Lapsilisät ovat peruspalkansaajalle tosi pieniä eikä esimerkiksi opintorahasysteemiä ole.

Kulutusta paikataankin hyvin paljon lainarahalla. Luottokorttikikkailun ohella tilin saa korkoa vastaan miinukselle ja melkein kaikilla islantilaisilla on jos jonkinsortin lainaa: kulutusluottoa, autolainaa, mökkilainaa, asuntolainaa, opintolainaa...
Merta edemmäs kalaan.
Höveliltä tuntuiseen lainanottoon on pari ihan loogista syytä.

Islannissa on käytännössä täystyöllisyys. Kaikille on töitä. Töitä on enemmän kuin tekijöitä: juuri toissapäivänä kuuntelin radiohaastattelua työmarkkina-asiantuntijoista,  jotka totesivat olevan ihan päivänselvää, että seuraavina vuosina tänne tarvitaan lisää väkeä. Matkailuala kaipaa tuhansia maahanmuuttajia. Nykyinen asukasmäärä ei mitenkään riitä kattamaan työvoimatarvetta.

Luottokorttilainoja ja kulutusluottoja uskalletaan ottaa ja tilin annetaan tipahtaa reilusti miinukselle ilman sydänkohtausta, sillä kaikki tietävät, että oikein tiukan paikan tullen eli kaikkien lainojen erääntyessä yhtä aikaa voi lisätä työtekoa. Itse asiassa aika monella islantilaisella on useampi kuin yksi työpaikka. Arkipäivät tehdään yhtä työtä, viikonloppuisin jotain muuta ja jollain saattaa olla vielä joku iltatyöviritys arki-illoille. Downshiftaus ei ole saanut täällä juurikaan jalansijaa.

Toisekseen täällä totutaan ottamaan isoja määriä lainaa jo parikymppisenä. Islannissa ei ole sellaista ylellisyyttä kuin opintotuki. Yliopistojen lukukausimaksut ovat vuodessa vain muutaman satasen, mutta kirjoihin, syömiseen ja asumiseen tarvitaan rahaa. Suurin osa opiskelijoista nostaa opintolainaa reilu tuhat euroa kuussa. Koska opintolaina on suhteellisen matalakorkoista lainaa, hekin jotka eivät lainaa tarvitse, nostavat sitä.  Nämä kaverit jatkavat asumista vanhempiensa luona ja pistävät opintolainan säästöön. Opintojen loputtua kasassa on muutama kymppitonni opintolainaa, joka käytetään ensiasunnon käsirahana. Sitten maksetaan takaisin sekä asuntolainaa että isoa opintolainaa.

Rahan suhteen olen melkoinen nysvääjä. Oman arjen budjetointi antaa kiksejä. Saan mielenrauhan kun tiedän paljonko rahaa tulee ja paljonko sitä menee. En ole kuitenkaan lainaamista vastaan: joissakin tilanteissa lainaaminen voi olla hyvinkin järkevää. Bisneksen pyörittämiseen tarvitaan lainaa ja tutkinnon rahoitin osaksi lainalla.  Omina opiskeluaikoinani ostin muutaman kodinkoneen osamaksulla ja kustansin pari reissua pienillä kulutusluotoilla, koska opiskelijana en saanut luottokorttia.

Ainoa iso lainani on tällä hetkellä asuntolaina, sillä ostimme muutama vuosi sitten asunnon omakerrostalosta.  Jos me asuisimme Reykjavikissa velkaisen omistusasunnon sijaan vuokralla, kuukausittaiset asumismenomme olisivat melkein kaksinkertaiset koska vuokrataso täällä on niin korkea. Lainamme siis itse asiassa tuo meille säästöjä. Varsinkin kun tavoitteemme on aika epäislantilainen: maksaa laina pois niin pian kuin mahdollista.

Emme halunneet säätää kuukausilyhennyksiä mahdollisimman pieniksi, jotta jäisi enemmän rahaa kuluttaa. Emme halunneet myöskään ostaa tilavaa, suuri-ikkunaista uudistaloa viidellä makuuhuoneella, vaan hankimme pienehkön asunnon vanhasta omakotitalosta. Tähän oli ihan pätevä syy: Islannissa nimittäin suurin osa asuntolainoista on sidottu inflaatioon. Jos inflaatio on vuodessa vaikkapa 10 prosenttia (täällä on usein ollut sen verran ja ylikin), asuntolainan koko kasvaa vuoden aikana 10 prosenttia ja siihen tulee vielä korot päälle - jotka eivät tosiaankaan ole lähelläkään euroalueen euriboreja. Jos lainaa ei lyhennä reippaasti, se ei lyhene koskaan vaan jatkaa paisumistaan. Ja sitähän suomalaiset hermoni eivät kyllä paukkumatta kestä.
Reykjavik ensi silmäyksellä: rauhallinen, uinuva, maalainen. (Älä anna ensivaikutelman hämätä.)
Islantilaisia noin keskimäärin laina ei näytä stressaavan. Lainaa tai omaa rahaa, ei sen niin väliä. Pääasia on, että päällepäin näyttää hyvältä. Vai mitäköhän pitäisi ajatella siitä sukulaispojasta, joka on melkein puolet minua nuorempi, pari vuotta sitten valmistunut koltiainen, ja ajaa autolla, jonka lähtöhinta on iso osa oman kotini arvosta. Auton nähdessäni minua alkoi yskittää pelkkä ajatuskin 70 000 euron korkeakorkoisesta autolainasta. Eikä se ole edes luksusmallin sähköauto joka säästää bensakuluissa vaan peltikasa, joka vie saletisti kaupunkiajossa 20 litraa satasella! Sanonpa vaan, että ihan järjetöntä ottaa kallis laina hankkiakseen asia, jonka arvo vain laskee ja joka ajan kuluessa vain vie rahaa.

Tässä on tosin mahdollisuus vielä toiseen selitykseen. Ehkäpä sukulaispojalla ei sittenkään ole sitä järkyttävää autolainaa vaan paljon parempi juttu: kaapissa paikallisten hyvin tuntema vaurauden lähde eli nekrohousut. Siis islantilaiset kuolleen miehen kalsarit. Paikallisen suullisen perimätiedon mukaan nekrohousut valmistetaan seuraavasti (jostain kumman syystä olen tämänkin ottanut joskus selville):

1. Sovi elävän miehen kanssa, että hänen kuoltuaan häneltä saa nylkeä ihon vyötäröstä alaspäin.
2. Varasta köyhältä leskeltä jouluna tai pääsiäisenä kolikko, ja ompele se housujen munaskuihin.
3. Lausu asiaankuuluvat loitsut ja kas, kuolleen miehen pitkät kalsongit ovat käyttövalmiit!
4. Älä kuole nekrohousut jalassa, koska sitten joudut ikuiseen kadotukseen (etkä pääse nauttimaan rikkauksistasi.)
5. Jos haluat luovuttaa housut toiselle henkilölle, ne tulee riisua siten, että omistaja riisuu lahkeen kerrallaan ja kaupan toinen osapuoli pujottaa jalkansa vapautuviin puntteihin. Näin housut kiertävät perheissä vaurauden turvaajana sukupolvelta toiselle. (Nyt siis tiedätte, mitä siellä islantilaisisissa sukujuhlissa ihan oikeasti tapahtuu.)

Eli siis rakkaat suomalaiset. Jos rahapula iskee, mutta vippaaminen epäilyttää, tulkaa käymään täällä Islannissa ja tutustukaa funktionaaliseen housumuotiin. Saatte hyvät tuotto-odotukset ja tuette samalla kierrätysmateriaalien käyttöä!


Päivitys 1.7.2016: Jouduin laittamaan kommentoinnin kiinni, tuli niin kamalasti roskapostia. Sorry!

Tunnisteet: ,