Annoin Islannin vanhimmalle päivälehdelle haastattelun viime viikolla. He kiinnostuivat Islanti-kirjan
Vuoden matkakirja -voitosta ja halusivat kirjoittaa kirjasta jutun. Sehän sopi. Ajattelin, että juttu voisi edistää kirjan mahdollista kääntämistä islanniksi.
Toimittaja tuli viime viikolla kotiin, minä keitin kahvit, ja yhdessä istuimme keittiönpöydä ääreen ja aloimme jutella kirjasta ja sen sisällöstä. Kerroin, miten päädyin Islantiin, miksi haluan asua täällä, mitä teen arjessa, minkälaisia tuotteita suomalaiset design-myymälämme myyvät, miten ihmeessä olen saanut haastattelun julkisuutta karttavalta kirjailijalta Arnaldur Indridasonilta ja mitä mieltä olen islantilaisten ja suomalaisten eroista. Totta kai toimittaja innostui, kun kuuli kirjan nimen islanniksi.
Yleensä olen itse se, joka haastattelee, enkä se, jota haastatellaan. Toimittajan rooli on mielestäni helpompi. Haastateltavana on paljon vaikeampi olla. Minulla on nimittäin tapana niissä tilanteissa sortua hölöttämiseen: puhua liikaa, sanoa jotain täysin aiheeseen sopimatonta ja mennä sivupoluille. Kylmä hiki nousee aina jälkeenpäin, kun mietin, että mistä tahansa mitä sanon, voi tulla jutun ingressi tai otsikko.
Jo muutenkin jännittäväää haastattelutilanne muuttui entistä tukalammaksi, koska mieheni oli haastattelun aikaan kotona katsomassa mörssäri perään. Hän toimi tilanteessa juuri kuten islantilainen toimii ja kuten suomalainen ei toimi. Alkoi kehua liikaa.
En jaksaisi itse pitää meteliä ihan joka asiasta, jota olen vuosien varrella tehnyt, koska niillä ei mielestäni ole mitään tekemistä lehtijutun aiheen eli kirjan kanssa. Olisin puhunut mieluummin vaikka suomalaisesta kulttuurista kuin itsestäni, mutta mies alkoi kommentoida sivusta (väitti myöhemmin huomanneensa vaatimattomuuteni ja koki asiakseen pelastaa tilanteen) ja heittää bensaa toimittajan liekkeihin. Ukko alkoi kantaa kaikenlaista materiaalia pöytään.
Ensin toimittajan eteen iskettiin nippu
Kotiliesiä. Miest kertoi, että hänen vaimonsa on kirjoittanut kolumneja tällaiseen Suomen vanhimpaan naistenlehteen. Minua alkoi nolottaa kahta enemmän. Yritin elekielellä viittoa, että että et nyt sotkisi epäolennaisuuksia tähän. Hän ei ole varoituksiani huomaavinankaan.
Kun Kotiliedet oli katsottu, hän toi pöydälle Mondon Islanti -matkaoppaat. Mies muisti tietysti kertoa, että näitä on myyty Suomessa "tosi paljon". Oloni alkoi tuntua todella vaivaantuneelta: nehän ovat matkaoppaita eikä mitään sofioksasia!
Seuraavaksi pöydälle ilmestyi Vuoden mutsi -kirjat ja lyhyt suullinen tiivistelmä kirjojen sisällöstä. Ja sitten sillä on semmoinen blogi, jolla on aika monta lukijaa, mies sanoi mörssäriä käsivarsilla heijaten.
Dsiisös. Miten noloa! Tässä kohtaa minun teki mieli kävellä ovesta ulos, mutta toimittaja vain innostui ja halusi tietää lisää. Hän kertoi haluavansa tehdä vähän pidemmän jutun mitä aikaisemmin suunnitteli.
Kun toimittaja vihdoin lähti, kerroin miehelleni vaivaantuneesta olotilastani. Hänen mielestään moinen nolostelu oli ihan turhaa:
Koska se toimittaja nyt oli täällä, niin totta kai sille piti kertoa ihan kaikki. Vaatimattomuus ei kaunista, vaikka oletkin ihan nätti. Jep. Kiitos.
Tässä haastatteluhetkessä kulminiotuivat todella konkreettisesti islantilaisen ja suomalaisen perusluonteen erot. Minusta on vähän vaivaannuttavaa puhua omista tekemisistäni. Olen ajatellut, että teot puhukoon puolestaan. Pääasia on, että tulee valmista, eikä se, kuinka kovalla äänellä puhuu. Kesimääräistä islantilaista taas ei yhtään nolota kertoa omista tekemisistään. Islantilaiset puhuvat saavutuksistaan reippaasti - onhan liioittelu yksi täkäläisten tärkeimmistä tyylilajeista. Joka asiasta kyllä löytyy superlatiivi, jos oikein etsii ja islantilainenhan etsii.
Esimerkiksi yksi pikkuinen ja omalla mittapuullani aika mitätön kyläpahanen Pohjois-Islannissa on vienyt itsensä maaimankartalle mainostamalla turisteille pientä postiaan maailman pohjoisimpana postitoimistona. Että kyllä kannattaa tänne asti ajaa kortteja postittamaan!
En oikein tiedä, mikä siinä oman hännän nostamisessa risoo ja tuntuu epämukavalta. Koska jos sitä ei itse tee, ei sitä kukaan muukaan tee. Paitsi ehkä islantilainen aviomies.
No nyt
se juttu on kuitenkin julkaistu ja arvatkaa vaan: se on yksi viikonlopun luetuimpia. Jotenkin sekin fakta onnistuu nolottamaan. Täällä näppiksen ääressä punastellessani yksi fakta on varmaa: ei minusta koskaan kyllä ihan täyspäistä islantilaista tule.
Ulkona on tänään ihan menettelevä ilma. Lähdemme ehkä kohta ulos kävelelle. Jos kehtaan. Vaatimatonta sunnuntaita teillekin!