Yökitinät...

Kahden ensimmäisen viikon suvantovaihe on jäänyt taakse. Seuranamme on nyt - tadaa: iltaväninä! Se alkaa kahdeksan maissa ja jatkuu hyvinä iltoina puolilleöin, huonoina aamukahteen. Itkua, väninää ja karjumista. Vaihteluasteikko koko komeudessaan.

Luultavasti vatsavaivoja, arvelen. Kun vatsaan sattuu, tekee mieli hieman karjaista. Huutaessa (ja huutaen syödessä) menee lisää ilmaa mahaan. Sitten taas piereskellään, puklataan ja odotellaa röyhtäisyä. Olo helpottuu hetkeksi ja pian itku alkaa taas uudestaan. Kun karjunta vaimenee, tyyppi herää yöllä syömään korkeintaan kerran. 

Mistä ihmeestä se johtuu, että nämä huutosessiot ajoittuvat iltaan? Miksi lapsi ei huuda päivisin? Miten sen huudon saa loppumaan? Milloin se loppuu? Missä on manuaali? 

Aivan liian monta kysymystä, joihin en tiedä vastausta. Epätietoinen olo.

Tänään perheen virallinen yövahti lähtee parin päivän työmatkalle. Hänen suurin huolensa on, kuinka minä pärjään. Ei saa kuulemma hermostua, pitää kävellä edestakaisin, muistaa röyhtäyttää ja ajatella nättejä ajatuksia. Varmuuden vuoksi hän toi minulle ennen lähtöään autotallista kuulosuojaimet. 

Olen 35, kaksi korkeakoulututkintoa, kaksi yritystä ja erityistaitona tavaroiden poimiminen lattialta varpailla. Noin ainakin teoriassa mun pitäisi selvitä tästä. Niinpä: teoriassa.

Tunnisteet: , ,