Lapsen kehitys 1 kk - ja äidin

Mörssäri täytti sunnuntaina neljä viikkoa. Yhteistä eloa on takana tasan kuukausi. Pieni katsaus siis taitaa olla paikallaan.
Kuukauden ikäinen mörssäri yrittää jo kannatella sylissä ollessaan päätään, vaikka se ilman tukea vielä heiluisikin holtittomasti puolelta toiselle. Lempipaikka on syli, sitteri tai imetystyyny. Tyypillä on kiitettävä ruokahalu. Se syö hereillä ollessaan vähintään puolen tunnin välein ja usein niin nopeasti, että puolet menee yskiessä yli.

Kaveri nukkuu öisin neljän tunnin sykleissä, mistä universumille kiitos. Tosin yöunet alkavat vasta yhdeltä yöllä, mutta sekään ei haittaa, sillä kolmen tunnin televisiosarjamaraton vauva sylissä puolison ja esikoisen nukkuessa on itse asiassa aika mahtavaa.

Päivisin päiväunet vaihtelevat puolesta tunnista neljään tuntiin ja parhaat päikkärit tulevat ulkona. Päivittäiset kärrykävelyt ovat siis osa arkipäivää - satoi tai paistoi. Iltäkäninät kestivät sen postauksen jälkeen vain muutaman päivän, mistä universumille toinen iso kiitos. Nukahtaminen illalla kestää, mutta ilman sen isompaa meteliä.

Esikoiselta lähti tukka syntymän jälkeen ja kasvoi takaisin vasta puolentoistavuoden kuluttua. Mörssärin hair-do on tumma, eikä se ainakaan vielä ilmoita irtoamisen merkkejä. Syntymäpainon se saavutti nelipäiväisenä (rimpulaesikoisella kesti paljon pidempään) ja seuraava punnitus on ensi viikolla. Aika ihan todistetusti kuluu: ensimmäiset vaatteet ja kestovaipat kävivät nimittäin jo pieniksi.

Esikoisesta on kasvanut uskollinen sitterin liikuttaja, vaippojennoutaja ja imetystyynyjen hakija. Kiitoksena erinomaisesta palvelusta yritämme antaa esikoiselle omaa aikaa tunnin pari päivässä: vohvelikahvit päiväkodin jälkeen, ylimääräinen iltasatu ja jazzbalettitunnit kahdesti viikossa. Esikoista naurattaa mörssärin satunnainen pöllöilme ja kummastuttaa se, että vauva ei todella syö mitään muuta kuin maitoa. Mörssärin iltaitkut itkettävät joskus esikoistakin - etenkin jos itkukohtaus iskee kesken iltasadun lukemista, joka on esikoisen omaa prime-timea - mutta tähän asti juuri muunlaista mustasukkaisuutta ei ole ollut ilmassa.

Noh, entäs äiti sitten? Alan vähitellen toipua synnytyksestä. Olen jo unohtanut, miltä supistus tuntuu, ja hyvä niin. Tikit ovat poissa ja sohvalla voi taas istua normaalisti. Taskujumppa ja vaunukävely tekevät hyvää päälle eikä tällä hetkellä tunnu yhtään siltä (kuten esikoisen kanssa), että olen suljettuna omaan kotiini.

Vaikka ahdistanut ei (vielä) ole, jännittänyt kyllä on senkin edestä. Alussa olin (taas) aivan sekaisin. Miten niitä vastasyntyneitä pidettiinkään sylissä? Eihän tää pää vaan osu mihinkään? Miten se itku loppuu? Entä jos se huutaa koko yön? Tai kakka valahtaa vaipasta syliin? Kävele vauva sylissä varovasti äläkä vain pudota vauvaa. Äläpudotavauvaa-äläpudotavauvaa-äläpuodotavauvaa.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen oma ramppikuumeni on laskenut. Tässä kuukauden päivät kun on tutustuttu niin tiedän jo vähän, mistä naruista kuuluu vetää ja minkälaisia seurauksia eri toimenpiteillä on. Kylpy rauhoittaa. Kehtoon ei saa laittaa nukkumaan kuin vasta aivan sammumispisteessä, muuten unen tulo viivästyy. Oikeasta tissistä se vetää helpommin maitoöverit eli alkaa yskiä, ei saa hetkeen henkeä ja mutsi saa sydärin. Vasemmasta on helpompi. Sitä siis silloin kun olen yksin kotona. Kun puhaltaa rauhallisesti kasvoille, itku loppuu. Huutoon ei auttaa hyvällä tuurilla tutti. Autoon se sammuu aina, samoin lastenvaunuihin.

Tuossa kolme päivää synnytyksen jälkeen otetussa kuvassa kasvoiltani voi lukea merkkejä kauhunsekaisesta epävarmuudesta. Onneksi voin huomata, että näin kuukauden kuluttua jää jalkojen alla tuntuu jo pikkuisen vahvemmalta. Nyt kun alkujännitys on poissa, seuraa se tiiviimpi ihastumisvaihe, kun toisessa ei näe mitään vikaa. Sen jälkeen voikin toivottaa tervetulleeksi ne jokaisen ihmissuhteen seuraavat kulmakivet: erilaisuuden tajuamisen, draaman ja erimielisyydet. Oikein jo innolla odotan, minkälainen ihminen tässä on tekeytymässä.


Tunnisteet: , ,