Paluu tavallisuuteen

Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että viisi vuotta on meidän perheessämme aivan täydellinen ikäero lasten välillä. Esikoinen on jo tarpeeksi vanha osatakseen olla empaattinen, kärsivällinen ja syyseuraus-suhteet käsittävä nuori ihminen.
Hän esittelee innoissaan kaikille kylään tuleville vauvan hoitopöytää, vauvan vaatteita ja vauvan leluja. Hän kysyy aamuisin herätessäni, että mitä pikkuvauvalle tänään kuuluu. Hän osaa varoa mahaani, ei törmäile eikä tee syöksyjä syliin vaan lähetyy varovasti sivulta. Nostaa lattialle tippuneet tavarat ja hyväksyy ilman kiukuttelua, että juuri nyt en pysty lähtemään pyöräilyseuraksi kirkon pihalle.

Tuleva isosisko piirtelee kuvia vauvalle ja vauvasta. Tänään päiväkodissa oli syntynyt yksityiskohtainen, vihreällä tussilla täyteen piirretty aanelonen. Siinä oli havainnekuva vauvasta äidin mahassa, napanuorasta, jota pitkin menee ruokaa ja juomaa, kuvia äidin syömästä ruoasta (salaattia pitäisi kuulemma syödä enemmän, näin minulle kerrottiin) ja rivissä neljä tinasotilaan näköistä tyyppiä, jotka ovat kuulemma isäsoluja, jotka jäivät mahan ulkopuolelle. Koska vain yksi pääsi läpi! Kuin varmistuksena tästä mahaan oli piirretty ovi ja sen päälle lukko. (Tähän on selitys: Olipa kerran Elämä -televisiosarja on ollut ahkerassa katsonnassa joulusta lähtien).

Viime viikolla jäätelökioskilla olimme kersan kanssa todistamassa edessämme jonottaneen alle kouluikäisen huutokilareita, jotka saivat ilmeisesti alkunsa siitä, että hän sai pienemmän jäätelön kuin äitinsä mutta samankokoisen kuin pikkusiskonsa, vaikka on tätä paljon vanhempi.

Jäätelökioskikäynnin jälkeen muksu totesi, että hän olisi kyllä valmis antamaan omastaan pikkuvauvalle, jos sen tekisi mieli lisää jäätelöä. Hetken mietittyään hän lisäsi vielä, että parasta ehkä olisi ostaa samankokoinen jäätelö hänelle ja pikkuvauvalle. Että hän kyllä mielellään syö sitten sen, mikä jää pikkusiskolta tai -veljeltä yli.

Hän on useaan otteeseen ilmoittanut haluavansa hoitaa ja auttaa ja ymmärtävänsä kyllä, että vauvan kanssa ei ihan vähään aikaan voi leikkiä mitään. "Mä voin antaa sille vaikka tuttia." Se, että pieni lapsi ei vähään aikaan tajua mistään mitään, herättää esikoisessa lähinnä myötätuntoa: "Jos se haluaa jonkun lelun joka on just mun kädessä, mä voin kyllä antaa sen sille."

Mikäli ennakkomerkkejä on  uskominen, meillä on luvassa erittäin ahkera ja tunnollinen lastenhoitoapulainen.

Mutta. Ihmisiähän me olemme kaikki, esikoinenkin. Viimeisten raskausviikkojen aikana olen ollut huomaavinani pientä turhautumista äidin valasmaiseen notkeuteen, siilimäiseen nopeuteen ja kummalliseen hetkittäiseen henkiseen vajoamiseen. Torkahtelen arki-iltaisin sohvalle mehulasi kädessä. Valmistan iltaruuaksi nakkeja ja kananmunia. Unohdan iltapalajukurttikulhot pöydälle yön yli. Käsistä tippuu kaikenlaista ja pinna on vähän tiukalla.

Kun tänään totesin, että en voi enää kiivetä sinne kerrossängyn yläpedille lukemaan iltasatua, kersa veti syvään henkeä ja totesi hieman pettyneellä äänellä. Äiti milloin susta tulee taas sellainen tavallinen? 

No niinpä. Sitähän tässä odottaa yksi jos toinenkin...

Tunnisteet: , ,