Meillä on täällä Islannissa yksi suosikkiravintola ylitse muiden, Fridrik V. Se on ravintola, jossa ei käydä illallisella ihan viikoittain eikä kyllä edes kuukausittain. Mutta jos on syytä juhlaan tai muuten vain tunnelmaan - ja budjettiin - sopii hyvä ravintolaillallinen, soitamme aina ensimmäisenä sinne. Fridrik V:n omistajista - Fridrik V:stä ja Addasta - on vuosien aikana tullut kavereita.
Yhtenä iltana he vinkkasivat meille tuttavapariskuntansa pitämästä ravintolasta Helsingin Kruununhaassa. Ravintolan nimi on
Ask. Olisi kuulemma kerrasaan loistava paikka, erinomainen tunnelma ja loistava tekemisen meininki. En ollut aikaisemmin edes kuullut koko paikasta, mutta koska tiedämme näiden kahden tietävän yhtä jos toista ruoasta, päätimme miehen kanssa käydä Askissa heti, kuin olisimme yhdessä Helsingissä.
No tänä kesänä viimein olimme - mutta niin oli myös viisivuotias lapsemme.
Kehtaisikohan sitä yrittää neljän tunnin ja kahdeksan ruokalajin illallista lapsen kanssa, joka ei aina halua syödä edes jauhelihakastiketta, koska siinä
voi olla klönttejä? Halusimme kuitenkin kovasti päästä kokeilemaan ravintolaa, sillä seuraavaan yhteiseen Helsingin-keikkaan saattaisi vierähtää taas muutama vuosi. Päätimme yrittää.
Olin varannut pöydän netissä mutta soitin silti ravintolaan etukäteen kysyäkseni, että voiko sinne ylipäätään tulla lapsen kanssa. Parinkymmenen asiakaspaikan intiimi ravintola, jossa pöydät ovat vieri vieressä ja jossa tarjoillaan vain yhtä menukokonaisuutta ei ehkä ole se helpoin paikka aterioida alle kouluikäisen kanssa.
– Totta kai voi! Meillä on käynyt täällä alle kouluikäisiä aikaisemminkin ja he ovat viihtyneet erinomaisesti.
Yllätyin positiivisesti myös siitä, että ravintola itse ehdotti lapselle puolikasta hintaa ja puolikkaita annoksia kaikesta siitä, mitä mekin söisimme (lopulta ne annokset osoittautuivat kyllä ihan saman kokoisiksi). Varasin pöydän rauhallisimpaan aikaan eli heti ravintolan auettua, kello kuudeksi.
Kun pöytäpaikka oli varmistettu, aloitimme lapsen valmistelun.
Puhuimme aikuisille suunnatusta rauhallisesta ravintolasta, johon voi tulla mukaan myös lapsia, kunhan he käyttäytyisivät fiksusti. Kerroimme, että ravintolaan menemistä varten pukeuduttaisiin vähän fiinimmin kuin tavallisesti. Syöminen kestäisi kauan. Siellä ei kaivettaisi pöydälle iPadeja, piirustuslehtiöitä tai kirjoja. Viereisissä pöydissä istuisi muita ihmisiä, jotka ovat tulleet juhlistamaan jotain tärkeää asiaa. Kaikille pitäisi antaa rauha kesittyä omaan iltaansa. Juokseminen ja pöydän alla ryömiminen olisi kielletty, samoin tuolilla kiemurtelu ja kovaääninen valitus. Lapsen pitäisi jaksaa istua pöydän ääressä kuten aikuistenkin. Tarjoilija toisi pöytään monta ruoka-annosta joita kaikkia pitäisi ainakin vähän maistaa. Ei saisi märistä tai heitellä haarukoita, vaikka ei jostain ruoasta pitäisikään. Epämiellyttävät jutut pitäisi jättää lautaselle ja pyytää äitiä tai isiä auttamaan ateria loppuun. Ilta kestäisi kauan, mutta se voisi olla todella hauskaa. Se olisi aikuisten hauskaa, josta pääsisi osalliseksi, jos pystyisi noudattamaan näitä sääntöjä. Että miltä kuulostaa?
Jätimme siis lopullisen päätöksen lapselle. Haluaisitko että menisimme vai emme? Jos lapsi olisi sanonut ei, olisin perunut tilauksen. Aikuisten hauska kuulosti luultavasti niin kiehtovalta, että siitä ei ilmeisesti voinut kieltäytyä paikallaistumisen uhallakaan.
Uskomatonta, mutta kaikki meni juuri niin kuin olimme sopineet. Lapsi istui paikallaan paria vessakäyntiä lukuunottamatta koko illan. Hän kokeili jokaista ruoka-annosta ja kyseli, mitä mikin on. Kun emme osanneet vastata (siis olimme unohtaneet), kysyimme tarjoilijalta, joka kärsivällisesti ja ystävällisesti selitti lautasen sisällön uudestaan. Puolisoni tilasi yllätysmenun kanssa törkeän hyvät aterioihin mätsätyt viinit, minä valitsin alkoholittoman juomamenuun, joka osoittautui erinomaiseksi (alkoholittomia siidereitä, mehuja ja alkoholitonta skumppaa). Lapsi joi korkeasta lasista mehua.
Kun tarjoilija kertoi ruoista ja Salvador Dalin näköinen sommelier viineistä ja alkoholittomista, lapsi istui hiljaa paikallaan ja
kuunteli.
Yhden ainoan kerran suuhun mennyt ruoka päätyi takaisin lautaselle - jonkun yritinpoikasen vahvuus yllätti. Sitäkin kersa oli vähän pahoillaan, koska hän oli rikkonut sovittuja sääntöjä. Sanoimme, että eihän se tietenkään mitään haitannut. Annoimme kehuja siitä, että hän maistoi.
Kahdesan ruokalajin (ja noin kolmen välimaistiaisen) illallinen huipentui jälkiruokaan, joka koostui jäätelöstä ja kukista.
Kukkasia, joita voi syödä! Lapsi tyhjensi sitten meidänkin jälkiruokalautaset.
Kun kahvia alettiin tarjoilla, lapsi kysäisi voisiko hän mennä ihan hetkeksi ulos kadulle katselemaan. Annoimme luvan, jos hän pysyttelisi koko ajan ravintolan edessä, jotta voisimme nähdä toisemme suurista ikkunoista.
Lapsi asteli ulos ilta-auringon paisteeseen. Hän käveli edes takaisin ravintolan edustaa ja ja katseli Vironkadun varteen parkkeerattuja autoja ja polkupyöriä. Otti pari tanssiaskelta ja aurinko kimmelsi hiuksissa.
Se oli ihan täydellinen ilta. Ruoka oli erinomaista - kotimaisia raaka-aineksia hifisteltynä mutta ei ylituunattuna. Viinit hurmasivat, jälkiruoka oli tajunnanräjäyttävää ja se alkoholiton juomamenu oli mielikuvituksella suunniteltu.
Kaikki nauttivat olostaan. Tarjoilijat asennoituivat lapseen siinä missä muihinkin asiakkaisiin ja ilmeisesti juuri tämä teki kersaan vaikutuksen. Muutamasta naapuripöydästä suotiin uteliaan mutta iloisen näköisiä ilmeitä pöytäämme päin. Kukaan ei nyrpistellyt nenäänsä lapsiasiakkaalle. Kaikki meni niin putkeen kuin vain voi.
Tunnelmaa ei lannistanut edes lasku. Sen loppusumma vastasi noin kolmen viikon tavallista ruokabudjettiamme, mutta päätin olla uhraamatta euroille sen enempää ajatuksia. Kokemus oli varmasti joka pennin arvoinen kaikilta mahdollisilta kannoilta. Uskon, että tämä kokemus jää mieliin vuosiksi.
Vinkiksi siis: jos haluatte Helsingissä erinomaisen, kotimaisista raaka-aineisista juhlatuunatun illallisen tunnelmallisessa ja intiimissä ravintolassa, menkää Askiin.