Raskausviikko 13

Ennakkovaroituksena: jätä tämä juttu välistä, jos ruumiintoimintokuvaukset aiheuttavat pahoinvointia tai olet kokenut keskenmenon etkä halua muistella asiaa juuri nyt. Raskausviikko 13 nimittäin jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Makaan aamulla sängyssä. Muu perhe on jo herännyt ja touhuaa jotain keittiössä mutta minä en jaksa heti nousta. Heräsin yöllä taas pariksi tunniksi ja nyt väsyttää. Yhtäkkiä alavatsassa käy omituinen tunne. Kuin sisääni olisi pingottunut hevosen häntäjouhi ja nyt se olisi katkennut. Naps. Ehkä joku ruoansulatushäiriö, ajattelen. Könyän ylös ja avaan makkarin ikkunan.

Mutisen perheelle hyvät huomenet ja menen kylppäriin pesemään hampaita. Mies lähtee ulos putsaamaan autoa lumesta ja lapsi saa luvan katsoa hetken aikaa piirrettyjä, ennen päiväkotiin lähtöä. Hampaidenpesu keskeytyy kun havahdun siihen, että jalkojani pitkin valuvan todella paljon kirkkaanpunaista verta. Tajuan heti, mistä on kyse. Ensimmäinen mieleen syöksähtävä ajatus on, että pysy rauhallisena, tämä on todella tavallista. Noin 15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon ja nyt se tapahtuu minulle.

Hetken kestävän tyhjän olon jälkeen mieleen työntyy paniikki. Mitä tässä tilastollisesti niin kovin tavallisessa tilanteessa tulee tehdä? Mies on ulkona lumitöissä, lapsi katsoo iPadilta lastenohjelmia ja minä olen yksin täällä vessassa ja apua tuo ovikaan ei ole lukossa, että mitä jos se lapsi nyt kävelee sisään tänne ja näkee kaiken ja paniikki. Eihän täällä mitään siteitäkään ole ja tässä ei nyt vessapaperi auta. Voi saatana. Onneksi laatikosta löytyy käsipyyhe. Harpon ulko-ovelle pyytämään miestä sisään ja selitän tilanteen. Olemme molemmat vähän poissa tolaltamme. Lapsi katselee rauhallisena piirrettyjä eikä kysy mitään vaikka minä ja mies pyörimme molemmat vähän aikaa ympyrää olohuoneen ja keittiön välillä ja hosumme jotain järjetöntä. Saamme lopulta päätettyä, että mies lähtee vielmään lasta tarhaan, käy kaupassa ja minä jään sohvalle makaamaan.

Tuntuu superkurjalta. Kurjemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Vartin kuluttua mies palaa tarhareissulta lähikaupan kassi kanssa. Siellä on siteitä, neljä viineriä ja irtokarkkeja. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta juuri nyt ei kyllä tee mieli syödä mitään.

Koska pidän itseäni järkevänä ja ratkaisukeskeisenä ihmisenä, päätän soittaa ihan ensiksi lääkäriin. Ensin pitää vain selvittää, mitä keskenmeno on islanniksi.

Soitan terveyskeskukseen ja kerron langan päähän saamalleni kätilölle asian. Keskustelu on outo.

"Ahaa. Tuleeko verta paljon?"
"No tulee. Ainakin yli desilitra."
"Onko sulla menkkakipuja?"
"En mä tiedä minkälaisia ne ovat. On mulla vähän vatsa kipeä. Mitä mun nyt pitäisi tehdä?"
"No eipä juuri mitään. Kuulostaa siltä, että raskaus on menossa kesken. Ei sun tänne kannata tulla, ei me sille mitään voida tehdä."
"No mitä mä sitten teen?"
"Et voi tehdä mitään eikä me voida tehdä mitään. Ei me sitä takaisinkaan voida laittaa." (?!?)

Tekisi mieli kiittää maailman paskimmasta asiakaspalvelusta, mutta jatkan silti inttämistä jatkotoimista, sillä muistan keskenmenon kokeneiden kavereideni kokemuksista, kuinka he olivat joutuneet menemään kaavintaan, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla:

"Niin mutta pitäisikö mun tullä lääkäriin tarkistuttamaan että sinne sisälle ei jää mitään?"
"No se on tietysti ihan hyvä idea. Mene vaikka ensi viikolla, mutta parempi varata aika yksityiseltä lääkäriasemalta, sinne saa paremmin aikoja."

Maksan tähän helvetin maahan veroja yli 40 % tuloistani joka kuukausi, maksan arvonlisäveroa, sosiaaliturvarahaa, vanhempainkassarahaa, eläkemaksuja ja kaikkea muuta ihme paskaa, ja te käskette mun mennä yksityiselle lääkäriasemalle tarkastamaan, onko delannut sikiö tullut kokonaan ulos? Voi saatanan perse, tekisi mieli huutaa. 

Olen kuitenkin kokonaistilanteesta niin hämmästynyt, että en pysty sanomaan tuota ääneen. Sanoin rauhallisesti vain jotain myötäilevää.

"Me voidaan kyllä kirjoittaa sulle sairaslomaa, jos haluat. Mutta parempi olisi yrittää heti jatkaa tavallista elämää. Heti kun pystyt, niin ala tehdä tavallisia asioita. Ei tee hyvää jäädä kotiin murehtimaan. "

Joo kiitos neuvosta. Kiitän avusta, perun ensi viikolle varatun ensimmäisen äitiysneuvola-ajan ja lupaan soittaa yksityiselle naistenlääkärille saman tien.

Seuraavaksi puhun miehen kanssa pari tuntia ja soitan niille ystäville, jotka ovat kokeneet saman. Ensin on pakko jakaa syyllisyydentunnetta. Aiheutinko minä tämän itse menemällä sinne hiihtovaellukselle? Olenko urheillut liikaa? Oliko pakko eilen kantaa ne kaikki neljä ostoskassia sisään yhdellä kertaa? Kerron, että minusta ei tunnu siltä, että olen menettänyt lapsen, mutta silti tuntuu uskomattoman paskalta, ja juuri se tuntuu kummalliselta. Mitä minä tässä oikein suren? Menkkoja?

Eniten pelkään. Kamalimmalta tuntuu ajatus siitä, että joutuisin nielemään sen tyhjennyspillerin tai menemään kaavintaan. Ajatus tuntuu kammottavalta. Mieluummin kaavinta kuin se pillerihoito kotona, ajattelen etsiessäni netistä lääkäriaseman puhelinnumeroa. Tiedän, että homma on kuitenkin pakko hoitaa, joten soitan lääkäriasemalle saman tien ja selitän taas saman asian uudestaan. Lekuriaseman respallakin on huono päivä.

"Miksi sä meille soitat, miksi et mene sairaalaan?"
"No mun oma kätilö neuvoi tulemaan teille, kun ajan saisi kuulemma nopeammin."
"Ahaa. Asutko sä Islannissa, oletko sosiaaliturvan piirissä, onko sulla vakuutusta?"
"Asun ja olen mutta ei ole vakuutusta, pitäisikö muka olla?"
"Käynti on aika kallis, ehkä joudut maksamaan koko hoidon omasta pussista." (!?!)
"Kuule ei haittaa mitä se maksaa. Mä haluan tämän asian selväksi, joten voitko nyt ystävällisesti varata mulle sen ajan mahdollisimman pian, että pääsen ottamaan selvää onko mun sisälle jäänyt jotain vai ei."

Saan ajan seuraavan viikon maanantaille. Siihen on viisi päivää.

Alkaa pitkä odotus.

Selaan nettiä. Vauvapalstoja, lääkäripalstoja, tutkimusartikkeleita. Juttelen lisää ystävieni kanssa. Kaikki lähteet sanovat samaa: Se ei ole sinun vika. Keskenmenolle ei useimmiten voi mitään. Se joko tulee tai se ei tule, eikä yhden ylimääräisen kauppakassin nostaminen muuta tilannetta mihinkään. Silti päässäni jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos en olisikaan lähtenyt hiihtämään. Tai mitä jos olisin lopettanut kaiken urheilun heti raskaustestin näyttäessä plussaa. Tai olisiko pitänyt nukkua pidempiä yöunia!!

Pidän loppupäivän lomaa. Syön kolme viineriä ja makaan flegmaattisena sohvalla. Syön ne irtokarkitkin ja yritän olla reipas. Se on aika vaikeaa. Illalla lapsi tulee perässäni vessaan ja kysyy, että miksi sä äiti itket täällä yksin. Selitän jotain vatsataudista ja että maha on nyt vähän kipeä. Lapsi ehdottaa, että jos mentäisiin nukkumaan. Ja niin me menemme.

Seuraavina päivinä teen niin kuin kätilö neuvoi: palaan tavalliseen arkeen. Verta tulee vieläkin ja paljon. En uskalla tarkemmin katsoa, koska en halua nähdä yksityiskohtia. Ihme juttu muuten, kuinka nopeasti sitä oppii käymään vessassa silmät kiinni.

Oikoluen kirjani vedoksia, koska se on pakko saada seuraavan kahden päivän aikana painokuntoon. Yritän säätää kirjan markkinointisuunnitelmaa yhdessä kustantajan kanssa, mutta siitäkään ei tunnu tulevan yhtään mitään. Oikoluen kiukulla ja hyväksyn hommaan palkatun oikolukijan tekemiä korjauksia. Kirjoitan kuvatekstejä, lähettelen viimeisiä kuvia ja vastailen sähköposteihin.

Haluan takaisin treeneihin, koska se tuntuu normaalilta elämältä. Otan osa CrossFitin Openin ensimmäiseen lajipäivään ja kiskon tankoa ja vatsoja kiukulla. Huolestuneen näköinen mies ja actionista iloinen lapsi jäävät salin aulaan seuraamaan. Tiedän, että ei miestä oikeasti treenini kiinnosta. Hän haluaa vain olla paikalla jos tarvitsisin apua tai menettäisin itsehillintäni.

Iltaisin kun tekeminen loppuu, tyrskähtelen ja mietin, että miksi tämä hyvin tavallinen tapahtuma tuntuu niin hirvittävän pahalta. Tiedän, että en sure lasta, koska sitä ei minulla vielä ollut. Suren jotain, mutta en oikein tiedä, mitä se on.

Yksi ystävistäni pukee sen omituisen tunteen sanoiksi. Se tuntuu pahalta, koska menetät ne tulevaisuuden odotukset, joita sulla oli.

Niin se kai sitten on. Toivon, että maanantai tulisi pian.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 1
Raskausviikko 2
Raskausviikko 3
Raskausviikko 4
Raskausviikko 5
Raskausviikko 6
Raskausviikko 7
Raskausviikko 8
Raskausviikko 9
Raskausviikko 10
Raskausviikko 11
Raskausviikko 12

Tunnisteet: