Suklainen pikakurssi taloudenhallintaan

Lapsi on ruinannut itselleen pääsiäismunaa siitä asti, kun ne Islannissa tulivat ruokakauppoihin eli noin helmikuun alusta. Suklaamunat eivät ole täällä - tietenkään - mitään peruskinderin kokoluokkaa. Suurimmat painavat reilusti yli kilon ja niiden sisällä on puoli litraa irtokarkkia. Hintaakin näillä jättimunilla on mukavasti, noin kolmekymmentä euroa.
"Äiti, mulla on niin paljon rahaa!"
Islantilaiset ovat suklaamunasyöppöjä: viime pääsiäisenä 320 000 tundralaista kiskoi 120 000 kiloa suklaamunia, kertoi tämän aamun uutislehti.

Puolitoista kiloa sokeria ei mielestäni ole viisivuotiaalle mikään itsestäänselvyys, joten päätimme kotona, että lapsi saa suklaamunansa, jos käyttää siihen omia säästöjään.

Muksulla on ollut muutama säästöpossu käytössä jo vuosia. Satunnaiset kaduilla tehdyt kolikkolöydöt päätyvät niihin, samoin amman ja meidän antamat taskurahat. Oma pääsiäismuna kutkutti niin paljon, että lapsi päätti pistää säästönsä sileäksi.

Niinpä kiirastorstain aattona avasimme säästölippaat olohuoneen lattialle ja lajittelimme kolikot. Islantilaiset kolikot yhteen kasaan, ulkomaalaiset takaisin säästöpossuun. Sen jälkeen lajiteltiin samankokoiset kolikot omiin kasoihinsa, laskettiin ja pussitettiin. Pussit mukana suuntasimme ruokakauppaan tekemään hintavertailua.

Kaupassa odotti tsiljoona vaihtoehtoa: jalkapallon kokoisia kilon munia, vähän pienempiä ja koristeellisempia, lakurouheella höystettyjä maitosuklaamunia, tummasta suklaasta tehtyjä munia, riisisuklaamunia ja niin edelleen. Lapsi valitsi itselleen keskikokoinen, jonka päälle oli kiinnitetty yksi keltainen tipu ja hempeän värinen muovikukka.
Säästöpossupussi.
Kassalla odotti ensimmäinen yllätystekijä. Arviolta viisitoistavuotias kassapoika alkoi kakoa ja kertoi olevansa ensimmäistä päivää töissä. "Kuule en mä näitä kolikoita voi ottaa vastaan, näissä on mulla ihan hirveä laskeminen. Vähän hankala aika just nyt, kun tuota jonoakin on vaikka kuinka."

Lapsi näytti hätääntyneeltä ja puristi suklaamunaa ja kolikkopussia kädessään. Lapsen - ja sen pelokkaan kassapojan - tilanteen pelastamiseksi myönnyimme höyläämään luottokorttia.

Kolikkopussi täynnä ja suklaamuna kädessä teimme lähtöä kassalta, kun vastaan tuli toinen yllätystekijä. Eräs vanha rouva pysäytti meidät. Hänellä oli kädessään kymmenentuhannen kruunun seteli (noin 80 euroa) ja sanoi sen tipahtaneen meiltä. Meillä kummallakaan ei ollut setelirahaa mukana ja kerroimme tämän rouvalle. "Ei ei, kyllä se oli teiltä, ottakaa nyt vaan." "Ei kun ota sinä vaan, kun kerran löysit", maanittelin. "Ei missään nimessä, ottakaa te se ja ostakaa vaikka lapselle jotain kivaa."

Lopulta poistuimme kaupasta ison suklaamunan, täyden kolikkopussin ja 10 000 kruunun setelin kanssa.
Onnen munat.
Yritin olla järkevä suomalainen ja opettaa lapselle säästämisestä ja tavaran arvosta, mutta islantilainen markkinahäiriö sotki tilanteen.

Autoon päästyämme lapsi kysäisi, että voidaanko tulla huomenna ostamaan lisää suklaamunia. Näillä tuotto-odotuksilla se ei ole ollenkaan huono idea. 

Tunnisteet: ,