Kirjoittaminen on välillä viheliäistä puuhaa

Seuraa jälleen yksi ammatillinen tilitys. Minä niin kovasti haluaisin tietää, tuleeko teille omien alojenne ammattilaisille koskaan mieleen, että ette oikeasti ollenkaan osaa sitä, minkä pitäisi olla itsestään selvää? Kelaakohan kirurgi leikkaussalissa potilasta katsellessaan, että voi perkele, oliko se nyt varmasti vasen puoli? Panikoiko IT-konsultti asiakkaan tuulikaapissa, kenen tuulikaappiin onkaan tullut ja mitä ihmettä näille pitikään myydä? Tai kapteeni lentokoneen ohjaamossa, että tulinkohan vetäneeksi ne laskutelineet alas, hmm, mistä asian voi tarkistaa. Saakeli, missään ei näy sivupeilejä... Apua!
(Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Olen kirjoittanut ammatikseni kohta 15 vuotta ja silti vieläkin työssä iskee epävarmuuskausia. Joka kerta kun lähetän jutun toimitukseen tai valmiin kässärin kustannuspäällikölle, vatsassa vähän kirpaisee. Oliko pakko kiirehtiä sen ingressin kanssa. Kuvatekstit ovat teennäisiä. Oli tarkoitus tehdä hauska juttu, mutta lopputulos on tekele, joka yrittää olla hauska ja herättää lukijassa lähinnä kyllästymisentunteita. Säälittävää. Haastateltavat ovat plääh, mutta parempiakaan ei löytynyt. Viddu. Argh. No onneksi kohta voi lähettää laskun ja unohtaa, että koko juttua koskaan olikaan.

Aloitin kirjoittamisen tekemällä muutaman kympin juttupalkkioita vastaan keikkoja opiskelijalehdille. Sitten kuvioihin tulivat järjestöjen mainostekstit, vapaaehtoistyönä tehdyt jutut Amnestyn läpyskään, tein esitteitä satunnaisille firmoille ja sitten kauppiksen proffat pyysivät apua - viestinnän opiskelija kun olin - tietokirjojensa käsisten oikolukuun.

Perustin toiminimen, otin yhteyttä tietokirjakustantajiin ja tarjosin palvelujani. Opintojen oheen oli helppo sovittaa iltatöiksi kässäreiden oikolukua ja toimittamista. Tuhansia sivuja oppikirjatekstejä, juridiikan kirjoja ja tilintarkastusoppaita käsitellessäni syntyi jonkin sortin taju kirjoitettuun kieleen ja selväsanaisuuteen. Vaikeasta ja täysin järjettömän kuuloisesta aiheesta (kuten verotuslainsäädäntö säätiöissä ja kiinteistöosakeyhtiöissä) saa ihan selväkielisen esityksen, jos kappaleet ovat oikeassa järjestyksessä, otsikot fiksuja, lauseet kunnossa ja pronominien viittaussuhteet oikein.

Kokeilin oikeiden lehtijuttujen kirjoittamista ensin pienissä järjestölehdissä, vähitellen isommissa. Parikymppisenä haaveilin jostain Imageen kirjoittamisesta pimeässä ja salaa. Pohdiskelin, voisiko mitenkään olla mahdollista päästä lähelle samaa tasoa sanojen peräkkäin laittamisessa sellaisten tyyppien kanssa kuin Kaarina Hazard, Anna-Leena Härkönen tai matkajutuistaan tunnettu Antti Helin.

Meni jokunen vuosi ja myin ahkerasti juttuja. Moni idea hylättiin, mutta joitakin sain kaupaksi. Työskentelin muutaman vuoden lehdistöviestintään keskittyneessä pr-firmassa. Siellä opin paketoimaan ja myymään juttuideoita yritysten puolesta eri alojen toimittajille. Pr-vuosien jälkeen jatkoin toimittajantöitä - ja huomasin olevani entistä parempi myyjä. Toimeksiantoja alkoi tulla useammista lehdistä ja kirjoittamisesta tuli täyspäiväistä. Kuvioihin tuli lisää kässäreiden editointia ja lopulta eka oma kirja,  Mondo Islanti -matkaopas, jonka - hahaa - fanittamani matkailutoimittaja Antti Helin toimitti ja kehui hyväksi. (Ja nyt teemme yhdessä hänen ja muiden matkatoimittajien kanssa mm. nettimatkaopas Tripsteri.fi:tä.)

Tuli lisää kirjoja, kolumnipaikkoja ja  sitten lopulta pääsin sinne Imageenkin. Joka numerosta löytyy nykyään sivun verran matkailujuttuja á la minä.

Mitä en ole vielä kirjoittanut? Runoja ja testamenttia. Proosaakin olen nimittäin kokeillut. Kuusivuotiaana kynäilin Astrid Lindgrenin kirjasta Minäkin tahdon kouluun oman versioni viimeiselle sivulle. Se menee näin:
"Nyt Petteri ja Leena nukkuvat. Ja on aamu sitten Petteri pukeutuu ja Leena sanoo: Saanko minäkin tulla: Petteri sanoo et saa enää. Sitten Leena sanoo minäkin tahdon kouluun. Sitten Petteri muist että on vapaapäivä, sitten mennää saunan ja Leenan pylly palo." 
Epäilemättä klassikkoaineista. Pätkän mielestä tämä viimeien sivu on iltasadun paras osuus.
Alalla kuin alalla hyväksi ei tule kuin harjoittelemalla, erinomaisiksi kehittyvät vain jotkut. Crossfit-valmentajani sanoi, että kun on tehnyt 10 000 kertaa maastavedon, alkaa vähitellen päästä liikkeestä jyvälle. Sama pätee kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoittaa ja saa palautetta, sitä lähemmäs hyvää kehittyy. Totta kai sitä voi tehdä huonoja suorituksia vuosikymmenestä toiseen. Jos haluaa kehittyä, on pakko haastaa itseään kokeilemaan erilaisia juttutyyppejä ja hiomaan tekstejään paremmiksi. Pitää yrittää olla omaperäinen ja katsoa jotain asiaa tavalla, jolla kukaan muu ei ole aikaisemmin tajunnut katsoa. Erittäin tärkeää on myös hyvä editori, joka haastaa hiomaan näköulmaa, kyseenalaistaa joka ikisen välimerkin ja sanan tarpeellisuuden ja kertoo, miten juttua ei ainakaan kannata aloittaa.

Kirjoittamisen ohella tärkeää on lukea paljon ja mielellään vaihtelevia asioita. Antti Tuuri sanoi yhdellä luennolla, että kaikki mitä lukee, jää päähän varastoon. Mitä enemmän varastossa on tavaraa, sitä helpompi sieltä on lapioida matskua omaan kirjoitustyöhön. Muiden teosten lukeminen ei tarkoita niistä matkimista. Hyviä kirjoittajia ei kannata apinoida - lopputuloksesta tulee nolo ja valju kuin rysän päältä yllätetty märkä lapanen. Hyviltä kannattaa sen sijaan havannoida rytmiä, rakenteita ja käännekohtien rakentamista ja soveltaa opittua omiin teksteihin.

Itselleni Härkösen lyhyet tekstit ovat olleet upeita oppimisvälineitä. Ne naurattavat joka jumalan rivillä - miksi? Eihän niissä koskaan kerrota yhtäkään vitsiä. Yleensä Härkösen kolumnit sisältävät aika surullisia tapahtumia - miettikää vaikka sitä naista, jonka housuista tipahti terveysside kaupan lattialle. Kar-me-a tilanne! Juttua lukiessa nauroin, mutta en Libressen lipsauttaneelle naiselle. Nauroin, koska pysähdyin päin seinää ja yllätyin. Härkösen huumori nousee rytmistä ja yllättävistä käänteistä.
Vaikka olen mielstäni tässä kirjoitushommassa kehittymässä jo ihan päteväksi, silti joka kerta dedispäivänä jännittää vähän. Tätä kirjottaessa tajusin, miksi. Koska kirjoitaja on juuri niin hyvä kuin uusin teksti. Vanhoilla hyvillä jutuilla ei ole muuta kuin arkisto- tai muokattuna jälleenmyyntiarvo. Jokaisella kerralla pitää luoda hyvä juttu uudestaan ja toivoa, että tilaaja ja kohderyhmä diggaavat. (Painaakohan muuten tämän blogijutun Facebookin Like-nappulaa kukaan? Yksi pirun jännitysmomentti sekin.) Joka kerta on siis riski onnistua ja epäonnistua. Kai se on sama vaiva kaikissa ammateissa. En tiedä, kertokaa te?

Ja tämän aiheen loppuun sopii erinomaisesti pieni mainos: Tilaa Image 4 numeroa 19,90 €*. Ainakin matkajutut ovat hyviä (no useimmiten, tirsk).

*) Affiliate-linkki.

Tunnisteet: