Islantilainen odotuttaa aina

Tänään olen omasta mielestäni ollut todella paljon myöhässä. Olen edelleen, melkein vuosikymmenen Suomesta pois asuneena, suomalaisen säntillinen, jolle tulee huono omatunto, jos on vartinkin sovitusta aikataulusta jäljessä. Islantilaisiahan myöhästely ei haittaa ollenkaan, he tulevat milloin sattuvat. Aikataulut joustavat. Kaikki järjestyy.
Onnea ja pakokauhua.
Jos kutsun illalliselle suomalaisia ja islantilaisia ja ilmoitan, että dinneri alkaa kello seitsemän, suomalaiset koputtavat oveen viittä vaille sovitun, mutta islantilaisista ensimmäiset tulevat vasta puoli kahdeksan aikaan. Lukeudun edelleen näihin suomalaisiin: jos olen myöhässä pyydetystä kymmenenkin minuuttia, soitan tai tekstaan, että olen juuri tulossa ja anteeksi nyt kamalasti kun näin myöhästyn.

Tässä ympäristössä satunnainen myöhästymiseni haittaa eniten itseäni. Tulee semmoinen olo, että ei hallitse itseään ja tekemisiään, aikuinen ihminen sentään. Kun myöhästymisen väistämättömyyden tajuaa, alkaa myös äksyily ja säätäminen. Se taas aiheuttaa lisämyöhästymisen ja sitten otsaan kasvaakin iso sarvi eikä kenenkään kannata tiedustella vähään aikaan mitään.

No tänään olisi ollut syy vetää kilarit. Olin myöhässä sovitusta iltatapaamisesta puolitoista tuntia.

Vein ennen viittä lapsen illaksi hoitoon anopille. Anoppilan ulko-ovella minulla oli ihan helvetinmoinen kiire, mutta silti tarjottiin kahvia. En millään olisi ehtinyt ja olin jo kahdesti kieltäytynyt, mutta vastaustani ei noteerattu. "Kun olisi tätä vastaleivottua taatelikakkuakin."

Damnit. Uunista tullutta taatelikakkua. Siitä ei voi missään olosuhteissa kieltäytyä. Riisuin takin ja kengät, otin kahvia ja kakkua ja jäin seuraksi. Istuin pöydän ääressä puolituntisen. Koska olisihan se nyt kamalan epäkohteliasta juoda kaksi kuppia kahvia ja syödä puolikas kakku viiteen minuuttiin. Ja anopille nyt vain pitää olla mukava ja kohtelias.

Kun vihdoin sain siirrettyä itseni takaisin autoon, lähdin kohti postia. Sinne minun piti toimittaa yksi pakettiin kääritty Marimekon lastenyöpaita, jonka ostaja ei huonojalkaisena pystynyt tulemaan hakemaan sitä kaupalta. Olin luvannut toimittaa sen hänelle pakettina. Soitin ostajalle postin ovelta varmistaakseni, että osoite on kirjoitettu kirjeen päälle oikein. "Tuleehan se sitten varmasti huomenna, kun minun lapsenlapsenlapsella on ne syntymäpäivät?"

No -- ööh -- ei se ikävä kyllä täydellä varmuudella tule, jos postinjakelussa tulee häiriöitä. Illaksi kun on luvattu kova lumimyrsky.

"No voi sentään, kun on ne syntymäpäivät ja kaikki ja minä olen tämmöinen huonokuntoinen isoisoäiti että en päääse siellä kaupassa oikein käymään."

Kun liikuntaesteinen isoisoäiti ostaa lapsenlapsenlapselleen Marimekon pyjaman kokoa 92, sen pitää olla ajoissa perillä. Koin kauppiasvelvollisuudekseni viedä paketin itse perille reykjavikilaiseen lähiöön. Ajelin pitkin kaupungin jäisiä katuja pienellä henkilöautolla ja yritin olla liukastelematta isojen jättijeeppien alle. Renkaat sutivat ja minä ajoin kahtakymppiä. Löysin lopulta muorin talon, parkkeerasin ja pistin paketin postiluukusta. Isoisoäiti kun oli kertonut puhelimessa olevansa jo menossa nukkumaan eikä pääsisi avaamaan ovea. Onneksi postiluukku oli tarpeeksi iso.

Sitten ajoin kotiin. Aikaa oli kulunut tunti ja vartti yli aiotun. Vielä piti ehtiä suihkuun, vaihtaa vaatteet ja etsiä lompakko. Kaahasin ravintolaan puolihölkkää kadulla liukastellen erittäin tietoisena siitä, että olin jo puolitoistatuntia myöhässä. Astuin sisään ravintolaan.

Olin jengistämme paikalla ensimmäisenä.

Tilasin odotellessani bissen. Huolimatta siitä, että olin juossut paikalle hiki otsalla ja silti ensimmäisenä, ei harmittanut yhtään. Olut maistui tosi hyvältä ja olin tehnyt kaiken juuri niinkuin pitää.


Tunnisteet: ,