Vuorten amatsoni

Hesarissa siteerattiin tällä viikolla kiinnostavaa tutkimustulosta. Hiirten käyttäytymistä tutkittaessa huomattiin, että motivaatio liikkua ja mielihyvän tunteminen sijoittuvat samoihin aivojen alueisiin. Kuulun itse juurikin tähän hiiriryhmään. Aloitin kesällä - jälleen kerran - säännöllisen urheilun. Sen jälkeen olen huomannut muuttuneeni mukavammaksi ja leppoisammaksi ihmiseksi. Ja minulla on koko ajan käsittämättömän hyvä olo.

Kävin kesäkuussa crossfitin peruskurssin. Kolmen kuukauden kreisitreenien jälkeen jaksan tehdä punnerruksia ekaa kertaa 12 vuoteen, 50 sit-uppia ei tunnu kuolemalta ja viiden kilsan juoksuaika parani parissa kuukaudessa 40 minuutista 25:een! Eikä noilla luvuilla ole edes oikeasti mitään väliä, koska tärkeintä on se, että mulla on kovaa treenaamisen jälkeen joka päivä edellistä päivää parempi olo. On kestänyt vähän aikaa tajuta, että voin todella aamuisin herätä ajatukseen "jess, uusi päivä - tänään on taas treenit!". Pahoittelen jo etukäteen, että ette pääse välttymään aiheelta jatkossa: crossfitistä on aikanaan tulossa oma postaus. Nyt nimittäin tuntuu ensimmäistä kertaa koskaan, että tämä urheiluharrastus ei ala maistua puulta ja suorittamiselta.

Olen kantapään kautta huomannut, että urheilemista ei kannata pistää hyllylle epäsäännöllisten työaikojen tai  esimerkiksi matkustamisen takia. Viidennen treenittömän päivän jälkeen alan muutttua kärsimättömäksi ja takakireäksi, vaikka matkalla olisi muuten miten kivaa tahansa. Kun on muutaman päivän hikoilematta moni täysin turha asia alkaa ottaa päähän - myös tällä tämän viikkoisella Islannin kiertoreissulla. Niin hullu en ole ollut, että olisin pistänyt pystyyn kuntopiirin telttailualueen nurmikentällä. Sen sijaan olen vetäissyt vaelluskengät jalkaan ja lähtenyt painelemaan vuorille.

Tulimme eilen lomailemaan Grenivíkiin Polar Hestarin tilalle (sama tila, jonne järjestän Saga-Matkojen kanssa Islanti-lomia). Lähdimme illalla poimimaan porukalla marjoja: muut menivät suorinta tietä vuoren juurella oleville puskille, kun itse taas tein oman hyvinvointini vaatiman kiertotien. Kiipesin tunnin vuoren huipulle ja laskeuduin puolituntisen alas marjaämpärien pariin. Se oli ihanaa.

Vuorilla hikoilu on täydellistä urheilua. Siellä pääseee käsiksi maisemiin, joita ei autonikkunasta näe. Ilma on raikasta ja ympärillä ei puuskatuulen lisäksi kuulu muita ääniä. Ylämäet saa taistella hengästyneenä ja hammasta purren. Reisissä ja pakaroissa soi. Vaikka olisi miten hikistä ja naamaapunoittavaa, huipulla ei silti koskaan tunnu siltä, että ei olisi kannattanut lähteä.

Sitä paitsi vaelluskengät ovat kengistä upeimmat. Ne jalassa kuka tahansa näyttää kuumalta vuorten amatsonilta.

Kuvat ovat tämän viikon Islannin-reissulta (paitsi kenkäkuva, joka on kokoomateos syksyn varrelta).

Tunnisteet: ,