Pieniä askelia ja hevosenaskelia

Saimme upeita uutisia fyssarilta: hevosonnettomuuden kolhima vuorikiipeilijä taitaa toipua ihan entiselleen. Kesäkuun alussa onnettomuuden sattuessa olin viiden sekunnin ajan varma, että hän on kuollut. Sen jälkeen epäilin halvaantumista. Viimeiset kaksi kuukautta olen elänyt ikävä tunne mahanpohjassa. Toipuuko se, vai eikö se toivu. Elämä on niin pienistä sattumista kiinni.  Lantio siis räsähti rikki kuudesta kohtaa (eikä kolmesta, kuten aikaisemmin kirjoitin), mutta leikkausta ei tarvittu, koska murtumissa luut eivät olleet liikkuneet paikoiltaan. Kiitos hyvän onnen ja vahvojen tukilihasten. Viime viikot on odotettu, toivuttu ja toivottu.

Onni olikin mitä suurin, kun eilen aamulla kotoa töihin lähtiessämme mies jätti kainalosauvat eteiseen ja käveli ulos omin jaloin. Hitaasti, mutta käveli kuitenkin. Lapsenkaan riemulla ei ollut rajoja: "Isiii, nyt mä voin istua taas sun sylissä!"

Näiden erinomaisten uutisten siivittämänä tekee mieli julkaista muutama islanninhevoskuva viimekertaiselta hevosreissultamme. Mukana pari vanhempaa otosta neljän vuoden takaa. Tykkäämme kaikki hevosista paljon edelleen. Ihanaa viikonloppua!












Kaikki kuvat: Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: , ,