Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kuva: Otava
Kun kirjan takakannessa suurisanaisesti maalaillaan "Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt", minua alkaa epäilyttää. Ei kai nyt esikoiskirjan perusteella kenestäkään tähteä tule? Tartuin kuitenkin teokseen, koska Reykjavikin pohjoismaisesta kirjastosta ei löytynyt mitään muutakaan suomenkielistä kirjaa, joka olisi hoidellut silloisen dekkarinnälän.

Kati Hiekkapellon esikoisteos Kolibri osoittautui ihan pirullisen hyväksi. Se on todella tervetullut ilmestys suomalaiseen dekkariskeneen, jota hallitsevat pääasiassa miehet. En väitä, että kirjailijan sukupuoli jotenkin määrittelisin tarinan sisältöä tai laatua, mutta on se nyt kuitenkin kiinnostavaa, että niiden kymmenen hyvän suomalaisäijän sekaan saataisiin muitakin kotimaisia rikoskirjailijanaisia kuin Leena Lehtolainen.

Varsinkin, kun Lehtolaisen Maria Kallio -sarja - niin menestynyt kuin se myyntiluvuissa mitattuna onkin - on omasta mielestäni todella väsähtänyt. Juoni tavallaan toimii, mutta tarina tuppaa olemaan vähän laihanlainen ja juonen vauhti aivan liian hidas ja mutkat liian loivia ja pitkiä. Henkilökuvauskaan ei juuri liikauta. Kiusaannun ja tunnen myötähäpeää Maria Kallion haaveillessa miespuolisen kollegan hauislihaksista kuin joku 13-vuotias teini päiväkirjansa sivuilla tyyliin "Voi, miten tiukka t-paita myötäilikään hänen upeiden käsivarsiensa hikisiä lihaksia." Tunnistan saman kiusaantumisen tunteen lukiessani mm. Reijo Mäen ja Seppo Jokisen kirjojen sivuosadaisareita. Ainakin kerran sadan sivun aikana tarinaan on ollut pakko liimata joku naisvartalon uloke. Tissikuvaukset voivat olla hyviä, mutta kun ne ovat täysin irrallisia monologeja jonkun ohi kulkevan naisen mielettömästä tissivaosta tai herkullisesta kaarevasta pyllystä, alkaa haukotuttaa. Että ette sitten muuta keksineet.

Kati Hiekkapellon päähenkilö Anna Fekete on toista maata. Mustetta ei hukata kolmekymppisen naisen kliseemäisiin päiväuniin miehistä, jonnin joutavaan itsetutkikseluun tai ruuhkavuosista itkemiseen.

Kati Hiekkapelto. Kuva: Jouni Harala / Otava
Toki Anna Fakete on se dekkarin päähenkilöpoliisi, jolla on henkilökohtaisia ongelmia. En tiedä, voiko pohjoismaista dekkaria edes kirjoittaa ilman, että pääpollarilla on joko sokeritauti, alkoholiongelma tai tunnelukko. Anna Faketella nämä ongelmat kumpuavat kuitenkin täysin uudesta kontekstista – nimittäin Jugoslavian hajoamissodista. Anna on kotoisin Serbian alueelta ja työskentelee poliisipiirin ainoana maahanmuuttajataustaisena poliisina.

Veto on kirjailijalta erinomaisen fiksu. Annan maahanmuuttajatausta tuo kirjan maailmaan täysin uudenlaisen asetelman. Päähenkilön tausta tarjoaa paljon potentiaalista materiaalia, jota käyttää sivutarinoiden rakennusaineksina tai päähenkilön toiminnan motiiveina.

Hiekkapelto on kirjoittanut päähenkilöönsä muutenkin särmikkääksi. Fekete lenkkeilee maanisesti, kiroilee paljon, juo kaljaa ja suosii suoraa toimintaa mm. pokaamalla terassilta miehen (ilman, että haaveilee tämän ojentajalihaksista kolmen sivun verran).

Myös Anna Feketen työyhteisö tuo kehystarinaan vääntöä. Työkavereihin kuuluu mm. yksi vanhalle viinalle haiseva rasisti, ruuhkavuosissa elävä naispoliisi ja eräs vähän omituinen patologi.

Kolibrissa seurataan kahta tarinaa. Anna Feketen pitää kiireisenä kurdiperhe, joka uhkailee aikuistumassa olevaa tytärtään. Samaan aikaan sarjamurhaaja metsästää uhreja kaupungin lenkkipolulla. Molempien tarinoiden jännitys säilyy loppuun asti, ja koko kuvio selviää vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Jos Kati Hiekkapelto jatkaa Kolibri-teoksen malliin juonenpyöritystä myös tulevissa kirjoissaan, Otavan copywriter on voinut hyvinkin olla oikeassa.

En ole imelästä mainoslauseesta vieläkään samaa mieltä, koska mielestäni dekkarintekijältä vaaditaan hyviä näyttöjä ainakin kolme tai neljä, ennen kuin tähdistä aletaan puhua. Siksi halusinkin ottaa heti selville, miten Hiekkapelto on saanut kulkemaan järjestyksessä toisen dekkarinsa (Suojattomat, 2014). Ostin sen sähkökirjana iPadiin. Aavistan jo, että seuraavina öinä unet jäävät vähän tavallista lyhyemmiksi.

Tunnisteet: