Anopin parvekkeella

V

iime viikot ovat soljuneet sopuisasti kylässä anoppilassa. Tarkoituksemme oli viettää täällä muutama viikko maailmanympärireissulta palaamisen jälkeen ja palata kotiin keskikesällä. Pari viikkoa sitten palasiksi mennyt miehen lantio muutti kuitenkin suunnitelmat. Jotta potilaan ei tarvitse olla yksin arkipäiviä, päätimme majailla täällä syyskuun alkuun asti. Ja tiedättekö mitä, se ei ole minusta yhtään hullumpi ajtus. Täällä anoppilassa on ihan sairaan mukavaa! Tilanne on niin hyvä, mitä se nyt voi olla, kun kolmasosa perheestä keikkuu keppien varassa.

Oman kotimme sijainti Reykjavikin keskustassa on lyömätön. Nyt matka kotiovelta päiväkodille ja töihin on viitisen kilometriä. Ei tämäkään pahalta tunnu. Viisi kilsaa polkaisee kesäaikaan Jopo&pyöräkärry-kombolla pariinkymmeneen minuuttiin. Ruokakauppa on lähellä, samoin treenipaikka, lenkkimaastot ja Reykjavikin ainoa leipomo, josta saa suomalaistyylistä ruisleipää.

Valtasimme miehen kanssa anoppilan vierasmakkarin. Lapsi nukkuu vuorotellen meidän ja anopin makkareissa. Klenkalle organisoitiin työpöytä ja tyynyillä pehmustettu nojatuoli olohuoneen nurkkaan. Kyllä. Työpöytä. Se mitään sairaslomaa pysty pitämään, vaan hoitelee nyt jo työnantajan toimistohommia ja käy kauppaa valokuvillaan. Ihan on vaimoonsa tullut, väittäisin.



Päivittäinen arki sujuu hyvin, koska jokaisella on muutama neliö omaa tilaa. Tosin ei yhteisten tilojenkaan jakaminen tunnu yhtään omituiselta. Ei minua haittaa, että meillä on yhteinen vessa, suihku, keittiö ja jääkaappi. Ostamme vuorotellen ruoat jääkaappiin ja vessapaperit kylppäriin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että anoppi käy päivisin kaupassa - kun aikaa kuulemma on - ja minä siirrän tilille rahaa. Illallisen kokkaamme vuorotellen. Se tarkoittaa vähintään kolmea valmista lämmintä ateriaa joka viikko. Lapsenvahti on valmiina, kun lähden muutaman kerran viikkossa CrossFitiin heiluttelemaan tankoa.

"Korvaan" lapsenhoitopalveluita auttamalla anoppia, kun hoidossa on koko lapsenlapsikatras. Vien vilkaimmat polkupyöräilemään ja leikkikentälle, ja saan vastapalveluksena iltaisin pari tuntia omaa aikaa, kun anoppi hoitaa lapsen iltatoimet ja lukee iltasadut. Anopin puoliso kuoli muutama vuosi sitten, joten hän asuu yksin. Käytännössä hän ei kuitenkaan koskaan ole yksin, koska jos täällä ei ole jonkun lapset hoidossa tai anopin paras ystävä kylässä, anoppi on uimassa tai ratkomassa ruuhkavuosipaineissa kärvistelevän sukulaisperheen lapsenhoito-ongelmia jossain päin Etelä-Islantia. Islannissa suku tuppaa olemaan iso ja verkosto lähellä.
Alle neljästä parvekeneliöstä irtoaa salaatit neljälle joka päivä.



Anopin kaapeissa - toisin kuin omissamme - kaikki asiat ovat järjestyksessä. Paistinpannut, muovisäilytysrasiat ja pienikokoiset läpinäkyvät muovipussit ovat jokainen omalla paikallaan. Jollain ihmeen konstilla se on onnistunut noitumaan Reykjavikin ilmastossa (127 vuoteen ei ole satanut yhtä paljoa vettä kuin tämän vuoden kesäkuussa) parvekkeelle puutarhan, jonka varjossa lähikaupan vihannestiski näyttää surkealta. Pinaatit, yritit ja rucola-salaatit saa joka ilta lautaselle suoraan partsilta. Keittiön kaapeissa on sellainen arsenaali jauhoseoksia, mausteita, siemeniä ja säilykkeitä, että lähes minkä tahansa leipominen hoituu ilman kaupassakäyntiä. (Löysin jopa kaardemummaa, jota ei edes saa jokaisesta tavallisesta islantilaisesta ruokakaupasta!)

En ole ottanut puheeksi näistä puutarha"tonttuja". Ne ovat sukupolvikysymys.
Tämän leppoisan anoppiarjen keskellä tuntuu oudolta ajatus, että oman puolisonsa äidin (tai isän) kanssa ei tulisi toimeen. Minä olen jopa miettinyt, että joskus tulevaisuudessa asuminen saman katon alla äidin tai anopin kanssa ei tuntuisi mahdottomalta idealta. Joko jutut karmeista anopeista ovat vain typerää urbaania legendaa tai sitten minulla käynyt törkeän hyvä mäihä. Kertokaas, voisitteko te kuvitella asuvanne anoppinne kanssa saman katon alla yhtä pitkää viikonloppua (ja yhtä hertslaagia) pidempään.

Tunnisteet: