Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Andskontans helvíti! (Suom. Voi perhanan hemmetti!). Miten minulle onkin voinut käydä niin, että jo kolmas Arnaldur Indriðasonin suomennos on mennyt täysin ohi. Havahduin tilanteeseen kirjastossa. Meillä on täällä Reykjavikissa Pohjolan talo, jonka kirjastosta saa pohjoismaista kirjallisuutta pohjoismaisille kielille käännettynä. Bongasin viikko sitten hyllystä Islannin kaikkien aikojen myydyimmän ja käännetyimmän rikoskirjailijan Arnaldur Indriðasonin Jyrkänteen reunalla. Nappasin sen heti mukaani.
Paras hetki lukea: sunnuntaina sateessa.
En ole yhtään ihmeissäni kirjailijan suosiosta. Hän on hämmästyttävän hyvä niin monella eri tavalla.
Arnaldurin lakoninen kieli on vertaansa vailla. Lyhyet toteavat lauseet luovat lukemiseen hitaan tunnelman. Jos Jo Nesbö on juonen pyörityksen mestari, Arnaldur voittaa kielen ja tunnelman tasolla. Nesbö vie tarinaa eteenpäin ryminällä. Näissä Islannin best sellereissä sen sijaan katsotaan aina taaksepäin ja tullaan hitaasti askel askeleelta eteenpäin - ja lopussa jäljet osoittavat henkirikoksen motiivin ja sen jälkeen syyllisen.

Arnaldurin kirjoissa ei ole sarjamurhaajia tai salaperäisiä kellareihin rakennettuja teräskammioita. Se on murha, korkeintaan kaksi per kirja. Jokaisen henkirikoksen taakse kätkeytyy valtava määrä Islannin historiaa, nyky-yhteiskunnan menoa ja tavallisten ihmisten roolia siinä. Eikä näissä kirjoissa kuvailla huipputeknisiä kidutusvälineitä tai kuvailla väkivallan tekoja yksityiskohtaisesti. Sen sijaan esimerkiksi tässä kirjassa esitellään muinainen karjaeläinten lopetusmenetelmä (kun pyssyjä ei ollut, eikä veistä haluttu käyttää).

Jyrkänteen reunalla -kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus liittyy islantilaisen pankkisektorin kasvuun ja lasten kaltoin kohtelemiseen. Nainen löytyy pahoinpideltynä kotoaan. Pankkiiri makaa kuolleena Snaefellsnesin rannalla. Lapsena pedofiilin uhriksi joutunut mies hakee aikuisena kostoa. Kaikesta tästä alkaa purkautua vyyhti, jossa osallisena ovat äkkirikastunut kansanosa, ihmisten ahneus ja se fakta, että omaa historiaansa ei kukaan pääse karkuun.

Arnaldur Indriðason, kuva: Björgvin Hilmarsson.
Arnaldurin rikoskirjojen päähenkilö on nykyaikaa vierastava ja vähän säälittävä Erlendur-poliisi. Haastattelin Arnalduria muutama vuosi sitten ja silloin hän kertoi laittavansa Erlendurin pian hetkeksi jäähylle, jotta hän ei kulu loppuun. Rikoksia ovatkin nyt parissa viimeisessä kirjassa olleet ratkomassa hänen kollegansa Sigurdur Óli ja Elinborg, tässä kirjassa ensiksi mainittu.

Muistan aikaisemmissa kirjoissa vierastaneeni jupahtavaa Sigurdur Ólia, mutta tämän kirjan luettuani jouduin muuttamaan mieleni. Kun hänen henkilöhahmolleen on annettu enemmän tilaa kasvaa moniulotteisemmaksi, aloin pitää hänestä. Tyyppi on oikeastaan aika hyvä ihminen, vaikka äänestääkin Itsenäisyyspuoluetta (kokoomuksen oikeistosiipi potenssiin ainakin kaksi) ja ihailee rikkaita.

Jyrkänteen reunalla -jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi suomennosta Menneet ja kadonneet ja Mestaruusottelu. Ne aion lukea seuraavaksi! Jos takakansitekstit pitävät paikkansa, näissä kirjoissa Erlendur tekee paluun. Enpä malta odottaa...

Onko teistä joku lukenut Erlendur-sarjaa? Mitä piditte?

Tunnisteet: