Syksyn herkkiskirja: Jari Tervon Esikoinen

Pelkään ja pidän Jari Tervosta. Jos Helsingin Kirjamessuilla kävelisivät vastaan Kari Hotakainen ja Jari Tervo, pyytäisin nimmarin ensiksi mainitulta mutta jälkimmäisen kohdalla luultavasti punastuisin ja luikkisin karkuun. En ole aivan varma, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että verkkokalvoilleni on piirtynyt kuva naisesta, jolla on pikkurillin mittaiset nännit. Mielikuva on pelottava.

Olen luultavasti jo maininnut, että olen yrittänyt lukea Tervon Myyrän varmaan kolme kertaa ja kerran äänikirjana. Aina se on jäänyt kesken. En saa lukukonetta käyntiin. Pari kertaa olen päässyt siihen kriittiseen nänninkuvauskohtaan asti, mutta en siitä pidemmälle. Ohranaa ja Troikkaa en uskaltanut edes kokeilla.
Kuva: WSOY / Veikko Somerpuro
Viime vuonna tartuin Laylaan. Se oli todellinen yllättäjä. Täysin erilainen kuin aikaisemmat Tervo-fainitukseni Taksirengin rakkaus, Pyhiesi yhteyteen tai Koljatti, jotka sekä viihdyttivät että naurattivat. Laylalla Tervo kirjoitti itsestään feministin.

Ja nyt tämä Esikoinen. Se on todella kaunis kirja. Esikoinen on nuoren pojan kasvutarina, jossa ei ole mitään härskiä. Tai no onhan siinä härskejä sanoja, mutta ne kantavat herkkiä merkityksiä. Koulukaveriinsa toivottoman rakastunut, ruumiillisen kehityksen hämmentämä poika ilmoittaa tunteistaan tähän tapaan:

En tiedä ketkä ovat Irenen vanhempia Rovaniemen puhelinluet­telon viidestätoista Virtasesta. Jos tietäisin, en tietäisi miten pyydetään anteeksi lupausta, jota rehtori pitää uhkauksena.
Vain harmia koituu laskeutumattomista palleista.


Kirjassa erityisen hienoa on se tyyli, jolla pojan kasvutarina on kirjoitettu: lapsen viattomuus ja lapsenomainen vapaasti assosioiva ajattelutapa sekoittuu puheisiin munakarvoista ja laskeutumattomista palleista. Poika miettii sairasta veljeään ja pohtii kuolemaa sekä sitä salaperäistä tuntematonta miestä, jonka poskea äiti silittää huoltoaseman parkkipaikalla. Sitten taas runkataan ja soitetaan läähätyspuhelu ihastuksen kohteen kotipuhelimeen. Ne kasvukivut!

Tarinaan piirtyy kuva 1970-luvun Suomesta: kommunismista, Kekkosesta ja hiihtokilpailuista. Pojan kasvutarinan lisäksi tarinassa kerrotaan myös mm. pojan äidin ja isomummu Esmen elämästä. Näiden kehystarinoiden kautta näytetään, miten tähän, missä nyt ollaan, on tultu.

Kuva: WSOY

Kerronta on toteutettu päiväkirjamerkintöinä, mikä tuo pojan kokemukset lukijan iholle. Päiväkirjakerronnan takia kirja ei kuitenkaan ole mikään helppo luettava. Se vaatii keskittymistä: ollaanko 1900-luvun alussa Helsingissä, vieläkin kauempana noitavainoissa vai 1970-luvun Lapissa, jonne pojan tarina keskittyy.

Vaikka kirja vaatii lukijalta tarkkuutta, jokaisella aukeamalla muistetaan tervomaisesti naurattaa yleisöä - mutta ei päälleliimatusti. Huumori on kiinni tarinan juuressa ja yksittäisissä sanoissa. Tähän tapaan:

Saako lähimmäistä rakastaa?
”Saa, totta kai”, äiti sanoi.
”Harkintaa on pakko käyttää”, isä sanoi.

Isä sääli ihmisiä, jotka eivät erota puolueita toisistaan ja jotka kokoontuvat tanhuamaan ja suunnistamaan.

”Miksi jumalanpalveluksessa ei lauleta iloisia virsiä?”
”Tämä ei ole Ruotsi”, isä sanoi.

Kirjaa on sanottu Tervon henkilökohtaisimmaksi. Jäin miettimään, miksi ihmeessä. Kertooko Tervo siinä omasta lapsuudestaan? Romaanihan se on, eikä omaelämänkerta. Tekeekö asetelma - mieheksi kasvava poika (Tervo on mies) ja Rovaniemi (Tervo on Rovaniemeltä kotoisin) - tarinasta jollain tavalla korostetun henkilökohtaisen? Yhtä lailla henkilökohtainen olisi voinut olla vaikka Pyhiesi yhteyteen, joka sekin tapahtuu Rovaniemellä ja senkin päähenkilönä on mies. Sanoisin mieluummin, että kirja on lukemistani Tervon teoksista ehdottomasti herkin. On helppo yhtyä uusimmassa Parnassossa (5/2013) julkaistuun Matti Sauraman kritiikkiin:

”Kirjailija rakentaa lapsuus- ja ajankuvaa ironian piikit myötätunnon lämmöllä pehmentäen. (…) Hauskat ja viiltelevät heitot saavat vastavoiman kyvystä uskaltaa tuntea ja tunnustaa rakkautta, valaa uskoa ja tarjota ymmärrystä.”

--
Tämä postaus on tehty yhteistyössä WSOY:n kanssa. Minulta kysyttiin, haluaisinko lukea Esikoisen ja kirjoittaa siitä mielipiteeni. Sain kirjoituksesta pienen palkkion ja arvottavaksi pari kirjaa. Olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, joten otin hommasta kopin. Kuten aina, mielipiteeni ovat ominani.

Tykkäätkö Tervon kirjoista? Miksi? Miksi et? 1. marraskuuta mennessä kommentin jättäneistä kaksi saa Esikoiset kotiin kannettuna.


EDIT 24.10.: Äsken eräs lukija ystävällisesti kertoi, että Tervo on kuulemma koko syksyn puhunut eri medioissa siitä, kuinka kirja perustuu hänen omiin lapsuusmuistoihinsa. No voi perse. Pistän ulkosuomalaisuuden piikkiin tämän tekstini neljänneksi viimeisessä kappaleessa olevan pällistelyni. No nyt ainakin punastuttaa. :)

Tunnisteet: