Otteita viimeaikaisista keskusteluista lapsen kanssa:
Olemme ulkona kävelyllä. Lapsi kerää kukkia ja ojentaa minulle katkenneen koiranputken:
- Ota vastaan vaatimaton lahjani. Se on alppitähti!
Syömme aamiaista. Kysyn, laitetaanko maitoa puuron sekaan. Lapsi nyökkkää ja sanoo pokerinaamalla:
- Parempi liikaa, kuin liian vähän.
Teemme eteisessä kauhealla kiireellä lähtöä. Kauppa on sulkemassa, ja kersan toinen kenkä on hukassa:
- Se on varmaankin yksinäisillä vuorilla.
Ruokana on kalaa. Lapsi tuijottaa annosta ja heittää haarukan lattialle.
- Kahdeksan särkeä. Lähden etelään.
Venyttelen eteisen matolla juoksulenkin jälkeen.
- Ei hätää. Ei se välttämättä koidu kuolemaksi.
Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että meillä katsotaan aika paljon muumeja. Olen jollain tavalla aina arvellut, että lapset ovat liima-aivoja. Puolivahingossa lausutut perkeleet ainakin tarttuvat mieleen kuin raatis kärpäspaperiin. Silti en oikein käsitä sitä, että kolmevuotias pystyy muistamaan ulkoa televisiosarjasta kokonaisia lauseita ja soveltamaan niitä oikeassa kontekstissa kesken oikean keskustelun. Mielenkiintoista on myös se, että kersa tiputtelee dialogia vain heikommalla kielellään eli suomeksi. Islanninkielisten lastenohjelmien kanssa ei tapahdu samaa.
Ensi kesänä hankin sille sivuosan teatteri Emmasta.