Muista vauhtisokeus

Vietimme tänään jälkikasvun kanssa kahden iltaa kotona. Lojuimme sohvalla ja katselimme Pupu Tupuna -kirjaa. Sen kuvan kohdalla, jossa Pupu Tupuna järjestää lelulaatikkoaan, mukelo uskoutui minulle. Isä siivoaa jatkuvasti. Sä et äiti koskaan tee mitään. Olin purskahtamassa epäuskoiseen hohotukseen, kunnes tajusin, että sehän on oikeassa. Enhän mä sen silmissä ole viime talven ja tämän kevään aikana oikeasti tehnytkään juuri mitään. Olen tehnyt päiväkotiroudauksessa yhden vuoron viikossa, en ole siivonnut himassa tai istuskellut leikkipuistossa varttia pidempään tai viettänyt sunnuntai-iltapäivää kirjastossa tai piirtänyt sataa draftia Möröstä paperille. Olen ollut yhtä toimelias kuin pariton sukka.

Kotieläintarha.

Minulla on puolustus valmiina: on ollut niin pirun hässäkkä tehdä kaikkea muuta. Kuluneesta talvesta ja keväästä muodostui töiden kannalta elämäni ruuhka-aika. Mutta ei se hosotus mitenkään puun takaa tullut. Itsehän lupauduin tekemään se kaiken: suorittamaan opinnot loppuun (check), pyörittämään yhtä design-kauppaa (check), kirjoittamaan blogeja (check), lehtijuttuja (muutaman kerkesin), yhden matkaopaskirjan (check), sitoutumaan juoksuharjoitteluun (check) ja keräämään talteen aivotuksia seuraavaa Vuoden mutsi -kirjaa varten (check, ja kustantajakin löydettiin, ja saatiin vähän apurahojakin!).

En aio nyt nyyhkyttää, että voi voi, kun uhrasin lähes kaiken aikani työlleni ja jätin lapsen pääosin isän vastuulle. Tiesin, mihin lähdin. Mieskin tiesi, mihin kelkkaan se aikanaan hyppäsi, kun löimme juomalasit samaan kaappiin. Sitä paitsi isä on lapselle tasan yhtä hyvä vanhempi kuin äitikin. Meillä joskus jopa paljon kärsivällisempi, hauskempi ja kekseliäämpi kuin minä.

En  myöskään aio paukutella henkseleitä, että voi että, miten paljon olenkaan saanut aikaiseksi. Mun elämä vaan on tällaista; motivoidun kiireestä ja paineesta, jos saan tehdä edes suurimman osan ajasta mukavia ja järjellisiä asioita. Ei minua haittaa, että on kesken sata asiaa kerallaan, jos jokaista sataa asiaa  saa edistettyä joka päivä vähän ja jokainen asia tulee noin suunnilleen sovitussa ajassa valmiiksi. Avonaisten projektien kasa ei ole kauhistus, vaan inspiraation lähde. Ulkopuolisen silmissä saatan näyttää työnarkkikselta. Luokittelen itseni kuitenkin vain synnynnäiseksi säätäjäksi - mä olen aina ollut tällainen. 8-vuotiaana maalasin yhden syksyn aikana yökaudet vesiväritöitä, joita kävin myymässä kaverini kanssa ovelta ovelle kotikylän vanhuksille markan kappalehintaan (kolmella markalla sai viisi kappaletta). Äiti yritti jarrutella, mutta turhaan.

Auringonkukan paineensietokyky testissä: islantilainen kevättuuli.

Kukaan ei kuitenkaan jaksa säätää loputtomiin. Mitä kahjompi on kiihdyttämään, sitä tärkeämpää on muistaa välillä katsoa auton ikkunasta ulos, ettei vauhtisokeus yllätä. Koska jos joka kerta iskee jarrut pohjaan sadankolmenkympin vauhdista ja unohtaa käydä vuosihuollossa, joku päivä ne jarrut eivät enää toimikaan. Vaikka välillä säädän täysillä, olen oppinut, että jokaiselle projekteille, liittyi se sitten työtehtäviin, harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön, on asetettava joku rajapaalu ja pidettävä siitä kiinni. On päätettävä, että tämän jälkeen otan iisimmin.

Pyöräretki yhdessä auringonpaisteessa. Se oli täydellinen päivä.

No sen aika koitti minulle nyt. Pusersin tutkinnon valmiiksi viime viikolla. Palkkasimme kollegan kanssa pari viikkoa sitten design-myymäläämme täyspäiväisen työntekijän. Yhtäkkiä käsissäni on työpäivä, jonka pituudeksi riittää alle 7 tuntia. Olen vienyt lapsen joka päivä tarhaan. Ja hakenut. Istutimme auringonkukan taimia takapihalle. Ehdin muutamina arkiaamuina käymään miehen kanssa kaksin aamukofeiinilla naapurikorttelin kahvilassa. Mies ehtii illalla omiin harrastuksiinsa ilman oman äitinsä lastenhoitoapua. Huomenna voisin kersan kanssa työ- ja tarhapäivän jälkeen kenties vaikka lajitella eteisen villasukkalaatikon. On kumman kevyt olo. Johtuisikohan se keväästä?

Tunnisteet: , ,