Reykjavíkissa on viime aikoina käyty paljon keskustelua päiväkotien kirkkovierailuista. Päiväkotiryhmät ovat tehneet retkiä läheisiin seurakuntatiloihin ja kirkkoihin - ja vanhemmille nämä kyläilyt ovat tulleet yllätyksenä. Ymmärrän tavallaan päiväkodin pointin: Jos kirkko on lähellä, sinne on helppo kävellä. Samalla lapset saavat vaihtelua ulkoiluun. Ymmärrän kuitenkin paremmin niitä tuohtuneita vanhempia, joiden mieleen uskonnolliset vierailut eivät ole. Eivät kaikki perheet välttämättä kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Osa saattaa kuulua johonkin ihan muuhun kuin evluttiin. Voisihan sen päiväretken tehdä vaikka museoon tai kaupungintalolle. Tai läheiselle maatilalle.
Päiväkotivierailut eivät ole ensimmäinen kerta, kun Islannissa näen kunnallisten palveluiden flirttailevan avoimesti kirkon kanssa. Saatuani lapsen terveydenhoitaja kehotti ottamaan osaa seurakunnan järjestämään äiti-vauvakerhoon. Uskonnottomana se tuskin on minun paikkani, totesin. Ei se ole mitenkään uskonnollista. Siellä on muita äitejä pienten lasten kanssa, eikä siellä tarvitse rukoilla.
Ei tarvitse rukoilla. Mutta on se silti uskonnollisen instituution järjestämää iltapäiväkerhotoimintaa! Palveluntuottajalla on aina väliä, osti sitten
lasagnea tai lastenhoitoa. En halua uskotella itselleni ostavani tennissukkia, jos tiedän, että paketista löytyykin täikampa. Varsinkaan, jos en halua täikampaa.
Löyhästi asiaan liittyen. Aika kiinnostavaa, mitä uskonnon ja toisaalta elämänkatsomustiedon oppilaan oletetaan osaavan viidennen luokan jälkeen. Vaikea valinta, sitten kun sen aika koittaa.