- Söin proteiinilisiä ja nostin penkistä oman painoni verran.
- Olin huonossa parisuhteessa, joka vei voimat. (Myös siltä toiselta osapuolelta, veikkaisin.)
- Lähdin vaihto-oppilaaksi Islantiin: maistoin mätää hainlihaa, näin Björkin kerran baarissa ja pääsin ministerien ja pressan kanssa viinikutsuille.
- Pääsin päätoimittajaksi yhden ylioppilaskunnan lehteen, löysin Amnestylle ja Naisasialiitto Unioniin. Sain kaikista noista paikoista elinikäisiä ystäviä.
- Mietin usein, että olenkohan tarpeeksi hyvä tässä, mitä nyt teen. Tuntuisikohan paremmalta, jos tekisinkin jotain muuta? Olin helvetinmoinen sekahedelmäkeitto: bodari-feministi-aktivisti-kauppakorkeakoulunopiskelija, joka kävi viikonloppuisin keräämässä nimiä Amnestyn vetoomuksiin Venäjällä tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia vastaan ja maanantai-iltaisin opiskelemassa kreikkaa kansanopistolla. Tunsin silti olevani koko ajan vähän vajaa ja vailla jotain.
|
Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveän ihana. |
Minä, 33.
- En jaksa enää edes punnertaa.
- Mulla on maailman paras mies ja maailman paras kersa, joka maistettuaan mätää hainlihaa päiväkodissa pyysi sitä lisää.
- En ehdi käydä enää baareissa, mutta lenkkipolkuni kulkee Björkin talon ohi.
- Saan edelleen kirjoittaa työssäni ja mulla on edelleen ne upeat elinikäiset ystävät ja monta uutta ihanaa lisää.
- Olen muuttunut katuaktivistista kuukausilahjoittajaksi. Muistan vieläkin, mitä munakas tarkoittaa kreikaiksi. (Isoa p*llua.) Tätä en tosin oppinut siellä kansanopistossa.
- Olen edelleen rypälepommi, mutta enää en mieti, olenko tarpeeksi hyvä siinä, mitä teen. Mä vaan teen ja nautin siitä, mitä teen. Kuppini on niin täynnä, että yli läikkyy.
Tässä nykymenossa on vain yksi huono puoli. Jos tämä trendi jatkuu samansuuntaisena, kuolen onnellisuudesta ennen eläkeikää. Olisi sitten Jukka Rantalallakin yksi huoli vähemmän.