Jos mun pitäisi rekisteröidä itseni yrityksenä Patentti- ja rekisterihallitukseen, vetäisin toimiala-kysymyksessä ruksin kohtaan Monialayhtiö. Mieluummin olisin kyllä söpösti sekatavaraliike. Mutta sekatavarakauppoja ei taida enää olla kuin Kaurismäen leffoissa, ja olin viimeksi söpö joskus 1990-luvulla.
Tänään Monialayhtiö Oy Ab toimitti noin viittä eri toimeksiantoa. Se kirjoitti yhden lehtijutun, kävi palauttamassa esseen yliopistolle (vuoden viimeinen, hip-vitun-hurraa), myi pari Coston hattua ja parikymmentä rullaa muumiaiheista joululahjapaperia, teki yhden tarjouksen pr-projektista, kirjotti pari sivua muistiinpanoja yhteen mainostekstiin. Monialayhtiö kokeili myös siipiään hyvinvointipalveluissa toimittaessaan sairaanhoitajan tehtävää (perheyksikön uros influenssassa, ja ehkä myös jälkikasvu) ja kokeili
mikron käyttöä kokin taitojaan.
Pitäisiköhän tämän tj:n mennä PRH:n sijasta terveyskeskukseen hakemaan ADHD-lääkitys?
No ei. Mä olen nimittäin vuosien varrella tajunnut - ja hyväksynyt - sen, että voin parhaiten, kun jaan aikani monelle erilaiselle asialle. Ei musta tule koskaan uraohjusta. Viihdyn paremmin projektiohjautuneena rypälepommina. Tunnen olevani eniten täpinöissä, kun ohjaudun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilen jotain täysin pöhköä. Kuten nyt vaikka islannin kielen opiskelua yliopistossa. Voisi ne yönsä paremminkin viettää kuin hakkamalla wordiin analyysiä keskiaikaisten saagojen naiskuvasta. (Vittu mikä harrastus.) Mutta kun se pöhköinkin projekti on valmis ja kun olen
selvinnyt jostain mistä olin aivan varma että en voi selvitä, tulee tajuttoman hyvä fiilis. Sellaista oloa ei saa edes isolla rahasummalla.
Katja kiteytti tämän hyvin kirjoittaessaan työnteosta merkityksellisyydestä.
|
Jotkut rääkkää itseään maratonilla, mutta mä kirjoitin tämän. (Myönnän, että keskivaiheilla hikoilin vähän ja loppusuoralla tirautin pari kyyneltä.) |
Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen olin juuri tullut raskaaksi ja melko lailla ahdistunut ajatuksesta, että musta tulee jonkun mutsi. Olin varma, että jämähdän olosuhteiden pakosta kotiin, mun pää hajoo ja lapsi sekoo. Voi miten hölmö olinkaan. Elämä ei todellaakaan yksipuolistunut pätkän saamisen jälkeen, vaan päinvastoin. Mullahan on taas yksi toimenkuva lisää! Ja se on pirun rikastuttavaa.