Englishman in New York

Olen asunut viimeiset kuusi vuotta Suomen ulkopuolella.  Tajuan jo, miten islantilainen yhteiskunta toimii (tai ainakin mulla on mielipide siitä, miten sen pitäisi toimia), pystyn seuraamaan kahden keskenään puhuvan islantilaisen puhetta (kolme on liikaa), tiedän miltä radiokanavalta tulee paras aamuohjelma. Osaan nimetä parhaat ravintolat, baarit, leirintäalueet ja edullisimmat hostellit - Q&A-lista tänne lomailevaan tulevia kaverin kaverin kavereita varten on kahden klikkauksen päässä työkoneen desktopilla. Ai niin - tiedän myös, että pääministerin vaimolla on ollut ylipaino-ongelmia.

Vaikka takana on 2 190 päivää ulkomailla, dummy-elämykset rikastuttavat edelleen jokapäiväistä arkeani. Puhtaimmillaan alien-fiilis iskee silloin, kun tajuaa, ettei tunnista paikallisia tavisjulkkiksia. Siis niitä vesamattiloireja, jotka kaikki paikalliset tunnistavat.

Design-kiskani asiakkaista suurin osa on islantilaisia. Mä en todellakaan huomaa, jos sisään kävelee paikallinen Jari Tervo tai Olavi Uusivirta.

Funny traffic signs

Viime viikolla yksi kanta-asiakkaistamme kävi ostamassa muumilahjapaperia. Hän on käynyt meillä noin sata kertaa. Kysyin, kuten kantiksilta aina, mitä kuuluu. Hän kertoi olleensa vähän aikaa sitten Suomessa lausumassa runojaan, koska pian joku hänen teoksistaan käännetään suomeksi. Hmm. Kysyin nimeä, ja varmistin, että olet siis runoilija. Muori näytti hämmästyneeltä, mutta kertoi nimensä ja myönsi kirjoittavansa runoja. Kotona kysyin mieheltä, että kuka tää tyyppi oikein on.

No se oli just semmoinen annaleenahärkönen, jonka kaikki tunnistavat. Paitsi minä. Siis sama asia, kuin että olisi töissä jossain Helsingin keskustan design-liikkeessä ja kysyy kaupassa asioivalta Tiina Lymiltä, että ootsä niinkun joku näyttelijä. Tirsk.

Kun ei tiedä, kuka on kuka, tulee kohdelleeksi kaikkia tapaamiaan ihmisiä samalla tavalla. Se on tietysti hieno asia. Mutta samaan aikaan huomaan olevani vähän irrallaan tässä yhteiskunnassa; pikkuisen sosiaalisesti sokea. Se vähän harmittaa. Niinkuin varmaan sitä New Yorkissa harhailevaa englantilaismiestä, joka halusi kahvinsa sijasta kupin teetä. My dear.

Olisi kivaa kuulla muilta ulkosuomalaisilta, millaisissa tilanteissa te yleensä koette irrallisuuden hetkiä ja menevätkö ne joskus ihan kokonaan ohi.

Kuva: Flickr/Babycreative

Tunnisteet: